United States or Senegal ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan kallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä. Koivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila kalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset riippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja harjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen näköinen.
Silloin Ahtolan armahat neiet, vaahtivaipat, sukelsi surren ainiaaksi alle aaltojen syvien, jättäen rannat, raumat, heittäen suruhun heleät hiekat, kaislikot yksin karkelemaan.
Myöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin pään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun vaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset. Minä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen emosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa kaulailussa. Tiesin, että se oli vain unta.
Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti. Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta ystävästä täällä metsissä.
Ja sinä Ahtolan impysiä? Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien muidenkin ympärilläni huvittelevan. Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten rikostasi sovittanut? Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.
Järven laineet ja tuima tuuli Tuntee mun huoliani :,: Ahtolan armas hellä helma Kätkee mun suruani :,: Kun istun yksin rannalla Ja itken ikävääni Niin silloin järven aaltoset On mun ystäväni :,: Toiveeni petti ja neitoni jätti Mun järven aaltoloihin :,: Usein olen upottanut Kyyneleeni noihin :,: IS
On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys kuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan oloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja kärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi luoda.
Meren viileässä helmassa vallitsi ilo, ilo, josta surumielinen halajaminen hehkui. Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä.
Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan, sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan, yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen, ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.
Mä muistan sen lempeän laakson, Ainiaan muistan sen, Miss' istuin ma neitoni kanssa, Hellästi syleillen; Ja kiirehti kesänen päivä, Sunnuntaipäivä tyyni. Me varjossa valkean tuomen Istuimme ruohistoss', Ja allamme kimmelsi järvi Paisteessa auringon. Ja loiskelit Ahtolan immet Kultasell' santarannall'.