United States or Montserrat ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää, vuoroin vaahtopäänä kuohuu, kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää ja käet kukkuu, ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa täydentävät.
Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää hänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa. Se on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut poikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt salaistakaan ivaa. On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa.
Ihanan kaunis sunnuntaipäivä ja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa päivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta, joka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä lähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.
Oli sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa. Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia, jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin seurakuntalaiset meidän kimppuumme.
»Ei, ei ... en minä», sanoi hän äitiänsä läheten, »ottakaa minut vaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa...» »Pelottaa? Mikä sitten?» »Minua niin kovin pelottaa...» Ja tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla. »Vai niin», sanoi kuningatar harminsa hilliten, »no, valjastakaa sitten vaunujen eteen!» Oli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä.
Mä muistan sen lempeän laakson, Ainiaan muistan sen, Miss' istuin ma neitoni kanssa, Hellästi syleillen; Ja kiirehti kesänen päivä, Sunnuntaipäivä tyyni. Me varjossa valkean tuomen Istuimme ruohistoss', Ja allamme kimmelsi järvi Paisteessa auringon. Ja loiskelit Ahtolan immet Kultasell' santarannall'.
Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa. Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä, joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan. Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä: Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan?
Tytöt ja meriläiset menevät peräportista oikealle. JUNKKA. No, paiskataan nyt kättä. PASANTERI. Terve, terve. Käydään sisään. JUNKKA. Koska nyt on kaunis kesäinen sunnuntaipäivä, niin istutaan portailla majan edessä. Se tuntuu niin kotoiselta. Ja sinusta kai sen pitäisi tuntua kuin istuisit laivan isollaluukulla. Vai mitä? PASANTERI. Eihän tässä ole isoluukku. Tässä on ruffin kynnys.
Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä suurempi. Se oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli mustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme muutamia kertoja laivasillan edustalla.
Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt. Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä. Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa.