Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Sanoi vanha Wäinämöinen, Nuoremmalle veiollensa: Suo vilja vihattavalle, Rahat raukoteltavalle! Hullu saapoa vihaavi, Siitä saapi saamatonki, Viha viepi viljan maasta, Kateus kalan veestä. Sanoi vanha Wäinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Aina auttavi Jumala, Ajan kunki katkasevi; Viipyen erät paremmat, Kauan ollen kaunihimmat Harvoin syötti harva verkko, Silloin suurilla kaloilla.
"Suljen siitä pois inehmot, kutsun kestivierahiksi mahdit maasta, vallat veestä, itseni ikuiset veljet, kutsun Kimmon kiukahasta, Kammon kuolon porstuasta. voimat vangitut vapautan, alan uuden aikakauden." Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan. Tuop' on yksin Poika tuumi: "Noin on mieli miekkoisien, kuinkapa kurjien ajatus laaksoissa inehmonlasten?"
Tahvanus on tallirenki Ruman Ruotuksen talossa, Ruokki Ruotuksen hevoista, Kaitsi tallikonkaria. Vei hän juomalle hevosen, Kaivolle katetun ruunan, Loimiselän lähtehelle; Lähe läikkyi, hepo kuorsui. Tahvanus on tallirenki Läksi maahan ratsahilta, Katsoi maasta maan vikoja, Katsoi veestä veen vikoja; Nähnyt ei maassa maan vikoja, Eikä veessä veen vikoja.
Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona." Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimäinen. "Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen jumala, ilmasta ve'en eroitti, veestä maati manterehen.
On tahto turha parempaansa vastaan; siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen, ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden. Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini; vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin kuin liki harjain muureill' astutahan. Ne, jotka pisar pisaralta pahan, mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee, näät ulko-äärtä ovat liian liki.
Tuolta ikkunalta Mull' silmä Maarian loi tervehdystä. Ma sotaan olin lähdössä, ma pyysin Sen kättä, jonka sydämen jo sain. Vaan synkkä pilvi silloin ohimoille Nous' vanhuksen, ja silmä tulta iski. Niin kaikki murtui, minkä toivo loi, Ja unet ihanaiset haihtuivat Kuin kukkain varjot veestä aaltovasta, Ja murhe tuil ja ystäväksi jäi.
Aallot kulki tuulten teitä, aurinko ajan latua, hiljaa hiihti päivät pitkät, hiljaa hiipi pitkät yöt päivä kutoi kuiden työt, yössä vuossadat samosi. Vaan kun kerran päivän kaari taasen taivolle kohosi, maa oli merestä noussut, veestä manner maatununna, ulapalle outo saari, aalloille nimetön niemi. Kenpä maata kylvämähän, toukoja tihittämähän? Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.
Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui ne jälleen virtaan ihmeteltävähän, ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen. »Palava pyytees, halu hiillyttävä, mi sull' on näkemästäs selko saada, mua miellyttää mit' enemmän se paisuu. Mut veestä tästä juoda tulee sinun, ei ennen näät sun janos suuri sammu.» Näin puhui silmieni Päivä mulle.
Päivän Sana
Muut Etsivät