United States or Palestine ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kohtalo! nyt sun Kanssas taistelun Selvän teen, nyt taistoon sinut Haastaa tahdon lyö, jos voit sä, minut! Kohtalo ei saa Miestä musertaa! Kohtalons' on herraks luotu Mies, ja työ on siihen keinoks suotu! Lunta tuiskuaa. Ruusut raukeaa. Mutta kerran kevät koittaa, Taivas seestyy, valo varjot voittaa! Terve, nurmi nuori, vihanta! Terve, järven laine loistava! Terve, kukkaset!
Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui: »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä! Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain!
Se voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi keski-ijässä; vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki seestyy ja selviää.
Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys, valosta tään kun vähän vain se seestyy. Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei se täytä onttoutta, min synti teki, vanhurskain rangaistuksin harhateistään. Luontonne koska siemenessään rikkoi, näist' erotettiin etuoikeuksistaan kuin Paratiisista se karkoitettiin.
Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan puhaltaessa tuulen siltä puolen sen mistä poski pohjoinen on lempein, niin että usmat, sitä kaihtavaiset, pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy hymyillen kaikin kaunein kappaleineen; niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar sanallaan selvällä mun seijastanut, ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.
Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain, ma kuiskin kuolevaisten sydämiin, kun vait on intohimot ihmisrukkain, miel' altis ijäisyyden aatoksiin, ja katso: laulu lasten kaunotukkain se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin, heill' että haaveissaan on yllä kaaret kuin taivon korkean tai höyhensaaret.
Hämärästä alkavat muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa. Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa laajentua ja koskettaa ympäristöään.
Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan puhaltaessa tuulen siltä puolen sen mistä poski pohjoinen on lempein, niin että usmat, sitä kaihtavaiset, pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy hymyillen kaikin kaunein kappaleineen; niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar sanallaan selvällä mun seijastanut, ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.
Yön taivas seestyy, käypi jälleen pilveen, ja aamut nousee, illat pimenee, ja ihmislapset itkee, hymyilee ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen. Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin ja liiaksiko tahdoin, taistelin! On laannut riemu, laannut murhekin, ei kyynel vieri poskipäätä pitkin. En ole onneton, en onnellinen. On harmaat päivät, liikkumattomuus.
Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus: häät siell' on, sinne meidänkin on rientää kutsumus; ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys, kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys. Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen, kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen; taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään, ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.