United States or Tanzania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vien ruusut hänen poskiltaan", sanoi Surutar. "Punaisethan ovat minunkin poskeni. Ota ruusut niistä, Surutar. Säästä nuoren poikani poskia!" pyysi äiti. Ja Surutar vei ruusut äidin poskilta. "Oi äiti armain kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?" kyseli punaposkinen poika. "Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut kyllä palajavat", virkkoi äiti tyynnytellen.
Alat mennä kiireesti käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua sitten vielä kerran käännyt. "Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!" "Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran. "Minä sanoin: tule nyt jo meille!" "Näinkö myöhään?" "Eihän nyt ole myöhä äiti kyllä vielä valvoo."
Leena ja pojat! Voi kuinka Junno on Maija vainajan ja Maissini näköinen. Tule tänne, lapsi», sanoi puutarhuri Kylvö, »että saan sinua katsella. Onpa sinulla Maissini keltakiharaiset hiuksetkin, vaan poskesi ovat vähän kalpeammat.
Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.» »Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.»
Nyt et sinä enää petä minua, nyt minä jo näen, että sinun autuutesi on, kun onnistut minua palvella, ja minä jo näen, että minun seurassani sinun poskesi hohtavat ja korvalehtesi punoittavat ja sinä elät ja sydämmessäsi riemuitset joka ikisestä hetkestä, joka askeleesta, joka käänteestä, joka sanasta, joka välillämme tapahtuu. Tuli jälleen kevät.
Nyt on meillä kuitenkin kesä, eikö totta? Ja me tahdomme pitää oikein hauskaa tänä kesänä. Sanopas, mitä sinä nyt ajattelet. OLAVI: Hm. Toivoisitko sinä minun jäävän tänne, Elina? ELINA: Minun toivoni ei taida siihen asiaan paljoa vaikuttaa. OLAVI: Ehkä. Ehkä kuitenkin. Katso: nyt ovat sinun poskesi kokonaan punertuneet. OLAVI: Mikä kaunis suu sinulla on, Elina! Oletko syönyt mansikoita?
Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui: »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä! Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain!
Hyvin tiedän, veli, Ett' ei sun liinaas kyyneleeni mahdu: Mies-parka, omillas sen kastelit. LUCIUS. Lavinia rakas, poskesi ma kuivaan. TITUS. Kas, Marcus, kas! Ma merkkins' ymmärrän. Jos kieltä hällä, sanoisi hän nyt Sen veljellensä, minkä minä sulle: Tuo liina, märkä veljen kyynelistä, Ei avuks ole siskon poskille. Oo, tätä surun yksimielisyyttä!
Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn, jolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta. "Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden kuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan", sanoi rouva. "Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en jaksa virkaani enään täyttää", vastasi Elsa. Semmoiseksi asia jäi.
Miks poskesi vienosti punertuu, miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu? Ei, ei, se oli vain kukkanen, joka aukes aamuhun, keväisen. Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt, teeskelyt, koko »volangin» heitto, kas tälleen. Kas, mistä me viimeksi puhuimme? Kai, minä luulen, »premiääreistä», tai ehkäpä tahdon voimasta tai naistyöstä ja Ellen Keystä?