Siell' oli herra hän, kun kukistettiin Firenzen raivo, joka siihen aikaan ol' yhtä ylpeä kuin nyt on halpa. On kuuluisuutenne kuin ruoho kedon, mi kukkii, kuihtuu, ja sen paahtaa sama aurinko, mi sen maasta nosti nuornaMa hälle: »Sydämeeni sanas todet nöyryyttä valaa, puhkaisten sen paiseen; mut virka, ketä tarkoitit sa juuri

Ma hälle: »Mestari, sun sanas ovat minulle varmat niin ja luotettavat, muut ett' on hiiliä vain sammuneita. Mut sano mulle, samoojista noista erota etkö ketään mainittavaa, näät moista vaan nyt miettii aatokseniHän mulle: »Tuo, min leukaparta hajoo ruskeille hartioille, augur' oli ajalla, jolloin Kreikka miehist' tyhjä, niin oli että joku jäi vaan kehtoon.

Siell' oli herra hän, kun kukistettiin Firenzen raivo, joka siihen aikaan ol' yhtä ylpeä kuin nyt on halpa. On kuuluisuutenne kuin ruoho kedon, mi kukkii, kuihtuu, ja sen paahtaa sama aurinko, mi sen maasta nosti nuornaMa hälle: »Sydämeeni sanas todet nöyryyttä valaa, puhkaisten sen paiseen; mut virka, ketä tarkoitit sa juuri

Ma hälle: »Mestari, sun sanas ovat minulle varmat niin ja luotettavat, muut ett' on hiiliä vain sammuneita. Mut sano mulle, samoojista noista erota etkö ketään mainittavaa, näät moista vaan nyt miettii aatokseniHän mulle: »Tuo, min leukaparta hajoo ruskeille hartioille, augur' oli ajalla, jolloin Kreikka miehist' tyhjä, niin oli että joku jäi vaan kehtoon.

Ma hälle: »Vielä tässä hahmossani, min kuolo poistaa, ylöspäin ma kiipeen ja käynyt kauhut helvetin ma olen. Kun ottanut mun laupeuteensa Luoja niin on, ett' tahtoo kartanonsa näyttää tavalla nykyisestä poikkeevalla, sa ällös salaa, kuka ennen olit, vaan nimes virka, suunta suora neuvo, solalle että sanas meitä johtais

Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: » kilpen sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa, Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annatEi ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty.

teen kuin muutkin, elän, olen vain, Kuin kone käyn ja pelkään aatteitain. Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi toinnun taas; kuin uness' ääni soi: Sun sanas suuret noinko raukeovat? virkoon, virkoon, silmät aukeevat. ihanteitta kuinka olla voi voin? Jos voisinkin, niin onko oikein noin? Näin käynhän kaltaiseks eläimen, Ja sit' en saa, en tee: oon ihminen.

Sitt' en tiedä, Miten on käynyt. GUIDERIUS. Minä kerron lopun: Ma sinne hänet tapoin. CYMBELINE. Herran tähden! En sois, ett' uljaat työsi huuliltani Sais kuulla ankaruutta. Nuori urho, Peruuta sanas. GUIDERIUS. Sanoin sen ja tein sen. CYMBELINE. Hän oli prinssi. GUIDERIUS. Sangen raaka prinssi, Ei herjauksens' ollut prinssimäistä.

Heit' eikö säikyttänyt tuo? SOTURI. Heh, kyllä: Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa. Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit Ladatut kaksin kerroin jyrinällä; Niin he Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan. Veressä kylpeäkö teki mieli, Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä, En tiedä minä Apua huutaa haavani; ma voivun. DUNCAN. Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen On maku kummassakin.

Se ensin oli yksi-syinen, nyt se on kaksi-syinen; sanas varmentavat sen, mitä kuullut oon ja itse tunnen. Maailma tosiaan on tuiki tyhjä hyveestä kaikesta, niinkuin sa sanot, ja alta, päältä pahaa tulvillansa. Mut pyydän, että virkat syyn, sen että näkisin itse, näyttäisin myös muille; yks syyttää taivasta ja toinen maata