Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. lokakuuta 2025
Sormen päät olivat mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu oli perin tuntuva. Ja tämäkö on minun tyttäreni! päivitteli hovijunkkari lyöden kätensä otsaan. Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on! Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!
Rovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien päällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti miten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä lammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa, kaikki ponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi.
Nää sanat häntä aina huvitteli, taas täyttä kurkkuaan hän hohotteli ja vakaana taas kävi seisomaan, käs' puuskassa ja sääret hajallaan. Ties hiis, kuin kauan kuhnaillut ois vielä, mut juuri kun hän siin' on tulen tiellä, pau, tuli taaskin luoti lentäen välitse aivan äijän polvien.
Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve kädessä sankarin, salliman suoman käskijäksi kansojen, luojaksi aikain, joittenka valta kirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu menneiden polvien tahto ja tarmo. Arpa langennut on, tulenlieskoina lentää sankarin säihkyvät, kultaiset kotkat seudusta seutuun ja päätyvät Roomaan, min marmoriportit salpansa valtiaan käskystä avaa.
Ja näki Juha siinä kasken sisässä istuessaan, kädet työmekon helmassa polvien välissä, raukeasti katsellessaan kaatamansa kasken yli näki Marjan, paljain päin, huivi niskaan valahtaneena, liikkumassa heidän ensimmäisessä yhteisessä kaskessaan pienellä kassaralla, Juhan takomalla, pienellä ja näppärällä, vastaksia ja kerppuja katkomassa, kun hän itse isoja puita kaataa rytyytteli.
Silloin silmänsä kohotti, Nosti lunta luomiensa Toinen enkeli ihana, Valkosiipi, vyöhyt kulta, Painui puhdas polvillensa Pyhän polvien etehen Sekä lausui laaskavasti, Suulla puhtaalla puheli: "Oi on Isä armollinen, Herra Henkien väkevä! Tässä tuon ma maani mahlat, Kohlut kansan sorretuimman, Jonka luotujen seassa Kuolematon keksi silmä. Luoja suuri luomakunnan! Täss' on kyynel, huokaukset Kansan, jolle oikeutta Valt' ei vieras vallassäädyn Salli sanoilla omilla Ilmi-tuoda tuomioissa, Eikä valtojen välissä. Täss' on vaivat, kärsimykset Kansan, jonka oma, armas Kieli sointuva sulonen Perin pois on työnnettynä Virkakunnista, viroista, Vaikka kansan kallis leipä Virat viljalla ravitsi. Täss' on hengen taistelukset, Tässä kuoloa kovempi Sota sielujen sisussa: Katsos, Herra, Henki Suuri! Siltä kansalta katalat Ehdot hengen elämänkin Kovin riistävät rivosti. Sillä kouluja omia, Joissa vanhin lapsellensa Viljan henkensä pyhimmän Saisi jättää jälkehensä Perinnöksi polvuiseksi, Johon liittyisi likemmin Oppi oiva ihmiskunnan, Mink' on vuotten vieriessä Tuhat päätä tuskan tiessä, Nerot neuvoja nivonut; Niitä ahjoja elämän Kielelläns' ei kansakunta Omalla saa opiksensa, Vaikka hiutuu henki herja Tiedon näljästä, janosta: Pyhä Herra, Luoja Hurskas! Kuule kansan huokausta, Katso kurjan kärsimystä! Ethän suotta jaellunna Hengen lahjoja jaloja, Suott' et heihin tuhlannunna Suurta voimasi väkeä. Ethän kieltä kaunihinta Sorra tuskan huutoihinsa, Etkä mieltä kestävintä Vaivuttele vaivoihinsa. Työtä, vaivaa, urhoverta, Innon tulta isänmaisen, Poiss' on kaikki elon-ehdot Uljahimman kansakunnan, Kovimman mi luonnon voitti, Pienimmän mi palkan pyysi Ethän näitä, Herra Hurskas! Salli polkea pyhiä!" Näin kun lausui, rukoellen Vielä viipyy odotellen. Luoja lausui, henget kuuli, Voimat taivahan vavahti, Maassa vallat liikahteli: "Lyhyt-näkö, huoles heitä! Kuinka itkit sa ihala, Kun ma tuosta vierahasta Voiman iskulla erotin Saman kansan, vaikka juuri Silloin lahjani parahan Sille soin: sen kansakuntain Joukkoon kansaksi korotin. Kansat sortuu, toiset nousee; Ikikanansa kaikki kuolee: Maine kantaa muistissansa Kadonneetkin kansain polvet. Mutt' ei nuoren, nousevaisen Vasta eloon pyrkiväisen Kansakunnan kulkuretki Vielä laskullensa riennä. Vasta sill' on kasvamassa Kylvöpelto siemennetty. Kuinka touko orastuupi, Orahasta laiho saapi, Laiho kuinka kypsyttääpi Viljan tähkät täyteläiset Siitä aika tulevainen Vasta lausuu tuomionsa.
Oli viimeiset kesäkuun päivät käsissä. Pienen lammikon viileässä vedessä oli kaksi päivettynyttä jalkaa. Kaksi yhtä ruskeata kättä nosti varovasti pienen, karkean, mustan villahameen polvien ympäri, samalla kuin ruumiin yläpuoli uteliaasti kumartui eteenpäin.
Hän vain kietoi käsivartensa apostolin polvien ympäri ja painoi nyyhkyttäen päänsä häntä vastaan, ikäänkuin sillä lailla rukoillen lohdutusta. Apostoli virkkoi: "Minä tiedän, että he ovat ottaneet neidon, jota sinä rakastat. Rukoile hänen puolestaan." "Herra!" vaikeroi Vinitius kietoen yhä väkevämmin käsivartensa apostolin ympäri.
Kantotuoli seisahtui jo talon oven eteen ja valpas palvelija avasi sen samassa tuokiossa. "Joko jalosukuinen Vinitius on palannut?" kysyi Petronius. "Hän palasi hetki sitten, herra," vastasi orja. "Hän siis ei ole saanut Lygiaa pelastetuksi!" ajatteli Petronius. Hän viskasi togan yltään ja karkasi atriumiin. Vinitius istui siellä kolmijalalla, pää käsien varassa ja painuneena polvien tasalle.
Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui.
Päivän Sana
Muut Etsivät