Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 14. kesäkuuta 2025
Meri lauloi suuria laulujaan, meri läikytti suuria laineitaan. Minä seisoin laineita seuraten. Ne toivat hylkyjä haaksien. Oli aikoja sitten samat veet mun kaarnavenheeni kaataneet. Meri lauloi vanhoja laulujaan, meri toi vain pirstoja tullessaan. Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnavenheitä tein. Ah, tuhannen vuoden jälkehen meri tuoda voi helmen pienoisen!
Joku yksinäinen, eksynyt, joka vilua vaikeroi, jok' on kaislikossa kierrellyt eik' emoa löytää voi. Sun harmajata aaltoas olen katsonut kyynelein: ens surunsa itkenyt rannallas mun on oma nuoruutein. On syvään sun kuvasi painunut ja sitä ikävöin. Olen villisorsaa kuunnellut ma siellä monin öin... Iltaruskon loimu läikehtii, hetkeks veden pintaan vielä jää se.
Sa sulje silmäs kun ne avaat, on jo sukupolvet käyneet kuolohon. Ja ennenkuin sun silmäs kuivaa veet on taivaan tähtikuvat vaihtuneet. Oi, kaikki tuskat nukkuu inehmoin, yöt herää aina nousuun aamun koin. Vuostuhansin sen vaivat niitataan, ken elää tähti-aikaa päällä maan. Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnavenheitä tein.
Niin olet kaukana nuoruus ja kaukana onneni päivät. Niinkuin nuoruutein, kaukana, Rooma, sa oot. Vaihtuvat talvi ja syys, suvi, saapuvat, lähtevät laivat, kahlehdittu ma oon rantahan barbarien. Tuska ja kaipuu vain minun hiljaisuuttani mittaa, ystävä ainoakaan löydä mun ei ovellein. Kylmät ja autiot Skyyttien rannat on, harmaja taivas, jäisiä kuuroja vain pilvet ne heittelevät.
Ah, oleanderi tuoksui ja viikunat kukkivat siellä, missä mun nuoruutein lauloi ja leikkiä löi, muuria kierteli viini ja tertut päivässä paisui, parvet perhosien nurmikon kirjavaks loi! Kun olin nuori ma vielä ja kun olin Roomassa vielä, viininlehdistä tein seppelen ympäri pään, juhlien soihdut kun loisti ja kuorossa soittivat huilut: onnekas, onnekas oot, muusain sa lemmikki oot!
Mutta mies salamoiden kesken. puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin, takaa kukkivan syreenin: »Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, ikkunas alle tänne mun on lingonnut lemmen jänne halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.
Hän on luonut mulle lemmen pyhän niinkuin päiväntähti, suonut nuoruutensa hemmen, kun mun nuoruutein jo lähti! Hänen kauttaan elän, olen; kaitselmust' en muuta keksi, hänen tauttaan tietä polen, mun mi tekee ihmiseksi. Hänestä en koskaan luovu, ennen kuin tää rinta raukee!
Yöt suven valkeat on yllä sen ja outo valo välkkyy ikkunoista, niin yksin päivänsätehet ei loista, ei kiilto raukenevain ruskojen. Siell' elää nuoruuteni unelmat ja elon yksinkertaisuus ja rauha. Vain ulapalta kulkee tuuli lauha ja laineet laiturihin kuolevat. Sa rauha valkeoiden kaupunkein, oot osa elämäni unelmasta. Miks yksin laulussa saat loistos vasta ja missä, missä on mun nuoruutein?
Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe, siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus. Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti. Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain. En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras, vuosia nuoruutein sulle ma luovuttanut en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja, riemuja maailman turhiksi tuntenut vain.
Ja usein kiistellen; me tuolloin tällöin kallistimme lasia; ol' johdettavananne suuri asia, ma olin mies vain arki-olojen. On sentään niinkuin jokin säie ois meit' yhdistänyt, joka tuhansia nuoruutein haihtuneita aattehia unhosta jälleen esiin tuoda vois. Mua katsotte; mut hapset harmajat olivat muinoin ruskeet, tuuheat, ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt on hikihelmin ryppyiseksi syönyt.
Päivän Sana
Muut Etsivät