Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. heinäkuuta 2025
Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset ja onni ja lempi ja nainen ja unelmat, uskot ja toivehet ne kaikki on valhetta vainen. Vain totta on halla ja myrsky ja mies ja murhe ja murheen muisto ja totta on sammunut toivon lies ja lehdetön lemmen puisto. Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.
Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla lauloimme ja hypimme? Sere. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee. Reetta. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa. Simo. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat kauniimmat laulujamme.
»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.» »Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut teitä!» »Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä.
Nyt kyllä loppuivat ilkeydet vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan. Näin mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä päivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin.
Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee, toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe, sota ja surkeus. Oo! MAX. Ja perkeleet kiljuu.
Hän mulle: »Maine, joka maailmassa soi heistä vielä, hankkinut on heille tään armon taivahaisen ynnä avun.» Samassa kuulin äänen kaikuvaksi: »Suur' Runoniekka, sulle kunniata! taas varjos palajaa, mi poissa oli.» Kun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma vastaamme varjon ylvään kiirehtävän, ei riemu eikä murhe muodossansa.
Ja suruun riemut suli, päivät öihin ja murhe musta hiipi Suomelaan, ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin, ei päivä koittanunna konsanaan; se tammen kyllä kutoi kultavöihin, mut yöhön jätti majat Väinön maan. Ja hiljaa hyräellen majoissansa näin päivää kaipaellen lauloi kansa: »Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta näillä Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla.
"Aika kumminkin tuo hoivan; Annan murhe lieventyi, Rakkaudessa miehen oivan Onni jälleen lähestyi; Mutta ensi lempi yhä Annalla on muisto pyhä." "Anna jälleen onnellisna! Muisto uuden tuskan tois," Antti mietti murheellisna Itseksensä, kääntyi pois; Kuusest' oksan taittoi vielä, Konsanaan ei nähty siellä. B. F. Godenhjelm. Lauluun pyyntö.
Myöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä. Häntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja kaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki turhaan. Hän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää kuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista. Ainoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse.
Tyttö näytti sormellaan erästä raamatun lausetta ja sanoi: "tässä on kirjoitettuna: murhe on tappanut monta ihmistä, eikä kelpaa mihinkään." "Kuka sitä sanoo?" kysyi erikäs innolla.
Päivän Sana
Muut Etsivät