Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. kesäkuuta 2025
Niin, siellä istuu ruo'istossa, ongenvapa kourassa. Kalojako hän siellä onkinee, vai mitä." "Hyvä. Saat mennä", virkkoi Anna Martinowna, "ja korjaa tuo pyörä tuosta pihalta." Mies juoksi täyttämään hänen käskyänsä. Anna Martinowna viipyi vielä hetkisen kuistilla, yhä katsellen lehtoon päin. Senjälkeen hän vähäsen häristi kädellään ja palasi verkalleen taloon.
Minun mielestäni voisi vavaksi aivan hyvin kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme kiskaisemme jostakin puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai eikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää sanaa sanomatta ulos ja menee tuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon, kiireesti käyden ja alamäessä juostenkin.
Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie harvan, viileän hongikon läpi.
Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva, jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen, sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen.
Tähän lehtoon karhu ei pesää tee, Suden polku se myös ohi kiertelee; Mut jos peto vastaan tullutkin ois, Ah mieluummin sitä tyttö nyt sois! Voi mua Loviisa parkaa! Tuli vastaan poik' ylen kaunoinen, Vyö vöillänsä paisteli kultainen; Tuli lehdossa vastaan metsämies, Mi viettelevää tuhat sanaa ties. Voi mua Loviisa parkaa!
Ihminen, joka seisoo merenrannalla tai samoilee metsässä, tuntee itsensä ensimmäiseksi ihmiseksi, joka on milloinkaan seisonut meren äärellä tai astunut lehtoon, niin uudet ja harvinaiset ovat hänen tunteensa. Kun luen runoilijoita, tuntuu minusta, ettei enää mitään uutta voi sanoa aamusta ja illasta.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin oli saari ja saaressa linna minä elämän onnesta orvoksi jäin, en löydä ma riemua rinnan. Minä luulen, se oli minun vapautein suru milloinkaan ei suistu mull' ei ole aamua, iltaa ei, jona ei se mielehen muistu. Näät kun olin nuori ja onnellinen mene milloinkaan ei ehtoo oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin rannan lehtoon.
Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, ja toinen niist' oli musta. Siitä toisesta muuta ma muista en, mut se lauleli lohdutusta. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, että lauleli lohdutusta. Mun äitini kuoli ja kuopattiin sen kivikirkon lehtoon. Tilu ranttantaa, tilu ranttantaa, sen kivikirkon lehtoon. Mut huutokaupalla myötihin tään kulkijapojan kehto.
Mutta vielä on aikaa siihen ja ehkei se koskaan tapahdukaan vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet... Tuossa on vanhan isännän vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa. Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.
En sinulle enkä muille Kanna kaulalla helyjä: Niitä kannoin nuoruudelle Kuin kevätkin kukkiansa. Nyt hyvästi, kevähäni! Helmet, kullatkin hyvästi! Viskaa kukat, kullat, helmet puistoon ja pakenee lehtoon. V
Päivän Sana
Muut Etsivät