Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 2. toukokuuta 2025
Näköni, silmän seijastuissa, tunki syvemmä aina säteesen tuon Valon ylhäisen, joka itsessään on Totuus. Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy. Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä jää vaikutus viel' ollen valvehilla, mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,
Myös silloin vanha rukkini Voi pyörähdellä helposti, Ja huolet, joita kantaa saa Lapsestaan vanhin aina, Ei silloin muistu mielehen, Ei höyhentäkään paina." Näin äiti, polkein rukkiaan, Pojalle lauleskeli, Puut paukkuen kun takassa Ratosti leimueli. Vaan Kalle yöhön synkeään Tähysti terässilmistään Hän ehkä syys-yön pilvihin Valoa luoda tahtoi. Tuost' äidill' outo aavistus Rinnassa piillä mahtoi.
Näköni, silmän seijastuissa, tunki syvemmä aina säteesen tuon Valon ylhäisen, joka itsessään on Totuus. Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy. Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä jää vaikutus viel' ollen valvehilla, mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,
Kun tuleepi koston hetki, eipä muistu työläs retki näin on koirienkin laita. Vaikk' olikin porras kaita, oli kinkku riistettävä, kumppani myös niistettävä. Katsomattansa etehen koira syöksyikin vetehen. Mutta virta huuhtoi vimman sekä saalihin somimman. Kaksi vuohta. Kaksi vuohta kohtasivat toissensa kapealla portaalla, jota myöten kuljettiin virran yli.
Jos saavuta en minä vapauttain suru milloinkaan ei suistu surun sävelet raikuvat rinnastain, ei aurinko mielehen muistu. Olen kuitenkin kuoleva ihminen mene milloinkaan ei ehtoo oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin linnan lehtoon. Tai aaltojen alle se vaipunut lie oli salmi ja salmessa saari valon vaeltajien nyt sinne on tie, mut missä on onneni kaari?
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin oli saari ja saaressa linna minä elämän onnesta orvoksi jäin, en löydä ma riemua rinnan. Minä luulen, se oli minun vapautein suru milloinkaan ei suistu mull' ei ole aamua, iltaa ei, jona ei se mielehen muistu. Näät kun olin nuori ja onnellinen mene milloinkaan ei ehtoo oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin rannan lehtoon.
Vielä vapisee hän koko ruumiissaan, vielä on hän polvillaan lumessa, mutta syntein ja pahojen tekojen tulva on tyrehtynyt, ei muistu enää uusia mieleen ja vanhat ovat kuin sovitetut. Hän nousee ylös ja tointuu tointumistaan. Eikö olisi osunut taloon? Vai olisiko rukousta säikähtänyt? Vai eikö ollut aikonutkaan tulla? Muualle olikin ehkä matkalla, muita ottamaan?
Päivän Sana
Muut Etsivät