United States or Yemen ? Vote for the TOP Country of the Week !
Pyydä anteheks en mitään, mitään en ma anteeks anna, olen niinkuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna! Harmetkohot hapset, menköön selkä poikki taakan alla, sentään elämää ma laulan, kiitän mieliä kirkkahalla. Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksy-ilta peittyessä pohjantähden.
Mä onneni muistoja ääneti nautin ja silmillä armahan silmiä etsin vaan silloinpa nurmella rakkaan kummun nään orvokin suuren ja kalpeen. "Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan? Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?" "Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, siks onpi se suuri ja kalvas".
Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella, mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat.
Kuulla ehkä voisin noin elon ensi äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join. Onnellinen, ken rauhan saa. Raaka on varhain puuntava puola, tuska se parhain riemun on suola. Onneas kiitä ihminen ylvä, riemuja niitä, kyynelin kylvä. Kultasiipiset karkelemaan. Multasiipiset multahan maan.
Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: "Eikö tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin.
Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset eivät muuta voineet kuin kyynelin valittaa näin sydäntä särkevää tapausta, sillä heiltä itseltä puuttui neuvoa ja turvaa, joita juuri Makkoselta ja hänen huoneessansa olivat tottuneet saamaan. Mutta kuitenki toimittivat he vainajat kunniallisesti hautaan.
Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat rukouksiansa.
Ma kyynelin kuljen elon pimeää, pilvistä kujaa; Sun turvaasi kaipaan, kädenantoas hellää ja lujaa. Ja silmiäs itken ja äänesi helkettä hyvää. Voi eron taakkaa, voi orpouttani syvää!
Hänen hautaansa kantaa tahtoisin Nyt outoja kiehkuroita, Mihin nuoruusaikojen muistelmin Ma kietoisin kukkastuoksuihin Kuun kultia, hopeoita Ja uljaita unelmoita, Joit' uinut, kun eessäs ihanin On kevääs ja onnes ja toiveeskin. Liet ankara, tuomita koita! Ma tuomitsen kaihojen kyynelin. Syksyllä kotiin. Syksyllä kotiin, syksyllä yössä, Syksyllä vetten mustassa vyössä.