United States or Zimbabwe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten pelvostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön. Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala? Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! valitse!
Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu alemma, että Sinuun yltäisin, Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu, Sa Pohjantähti, maan mamatalin! Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu, et tunne koskaan ihmistuntehin, ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.
Näät tää, mi ylös ohjaa katseheni, on tuo Vergilius, sa jolta voiman sait laulaa jumalia, ihmisiä. Syyn muun jos naurussani näit, se hylkää, ei totta se; mua nauratti vain sanat, jotk' itse hänestä sa juuri lausuit.» Kumartui polvia jo palvomahan hän Mestarin, mut tämä virkkoi: »Veli, ei niin, sa varjo oot, on varjo eessäs.»
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan, On eessäs, kyyhkyseni! Hyvästi, Valpur kaunokkaan', Sä sydänkäpyseni! Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan, On eessäs, kyyhkyseni! Oi, taivahinen! Täss' on hän, Valpur kaunokkaan', Sä sydänkäpyseni! VALPURI. Aksel! AKSEL. Valpur! VALPURI. Voi, se Sinäkö olet?
Ne sattui: »Maan, ah, kuink' armaat kummut, kun niitä katsoo katseell' lähteväisen, kun heittää täytyy heljät unten ummut ja käydä maille Manan tiedon jäisen, kun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut, on eessäs yöt ja päivät yksinäisen ja aisteis maailma kuin huntu hajoo, kun sitä kuolon kylmä koura kajoo.
»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet sen, johon uskoit niin, sa että voitit päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin», ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään nyt olemusta uskoni tään alttiin ja myöskin syytä sen sa tiedustelit. Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan, ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.
Hän saapuu Sophonisbe, hän luokses käy, hän luokses saa, hän vierellesi vaipuu. Maan vallat, voimat raukeaa, maat, taivaat haihtuu, haipuu. Tän' yönä yksin Rooman lait, Karthagon lyöjä, ovat eessäs vait. Yö kuluu, Masinissa. Jo aamun viiru selkenee. Mik' olkaas vastaan painaa? Sun armahasi kylmenee, on Sophonisbe vainaa. Sa astut aamuvartioon ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!
Sa yksinäinen loimu kesken yön, sa yksinäinen liekki unohdettu, ah, sadut suurimman on sankartyön yön yksinäisyytehen kirjoitettu! Niin nostanut oot sirppis punaisen sa taivahalle yli kansojen, niin oletkin sa tullut, Elokuu! Sun eessäs kesän valhe paljastuu. Vuossatain elokuussa, korjuumies, vuossatain viljaan kulkeva on ties.
»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet sen, johon uskoit niin, sa että voitit päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin», ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään nyt olemusta uskoni tään alttiin ja myöskin syytä sen sa tiedustelit. Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan, ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.
On kaunihimpi ottaa vain lahjana ja ansiotta lahja, kuin väittää puolittain, ett' oikeus ois sit' ollut vaatiakin! Riemuin katso! Niin suuret, avarat on näyt eessäs, ja mielesi vie toivorikas nuoruus valoisaan, outoon aikaan vastaiseen! Nouse, rinta! Onnen ilmanala oi vihdoin helli tätä kasvia! Päin taivasta se pyrkii, tuhat oksaa se ilmi luo ja kukkiin puhkeaa. Sen hedelmä, sen ilo kantaa suo!