United States or Colombia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänen hautaansa kantaa tahtoisin Nyt outoja kiehkuroita, Mihin nuoruusaikojen muistelmin Ma kietoisin kukkastuoksuihin Kuun kultia, hopeoita Ja uljaita unelmoita, Joit' uinut, kun eessäs ihanin On kevääs ja onnes ja toiveeskin. Liet ankara, tuomita koita! Ma tuomitsen kaihojen kyynelin. Syksyllä kotiin. Syksyllä kotiin, syksyllä yössä, Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Juuri noita kiiltäviä, pimeyteen katoavia kiskoja myöten Gabrielin juna kohta tulee, mutta nyt hän on vielä tulemassa jossain pimeydessä, sumuisten niittyjen ja metsäin läpi. Henrikin sydän oikein sätkähti kun yhtäkkiä alkoi kuulua kaukaa pitkä vihellys. Nyt tuli juna siis jo kaihojen läpi Töölön lahdelle. Vihellys kesti niin kauan että ihan selvään tuntui nopea läheneminen.
Enää en, seuraten mutkia virran, nää viehkeitä kukkia haan, etsi en jälkiä häipyvän riemun; käyn huolteni vallassa vaan. Pois joko siis suvi laaksoista lähti? Syys synkkäkö saapunut lie? Ei toki! Kilvanhan ruusujen kisaan säät seijahat mettiset vie. Kätkeä tahtoisin tunteeni salaan, mut aikaa jo selville sain: rintani kaikkien kaihojen syynä sulo Jenni on, Jenni on vain!
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen! Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo.