Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. toukokuuta 2025
Mut muilla kun pellot on perkatut, Häll' auran koskematointa Ja kylmää korpimaat' oli vaan, Joka raatajan vaati tointa. Mut kirvehen eestä ne kaatui puut. Siell' ankaraa oli työtä, Ja niinkuin ainakin viertomies Hän raateli päivää, yötä. Ja viesti tuosta kun kiersi maan, Oli arvelu kaikellainen: Ken ilkkui, ken taas kummastui Hän uskoi ja toivoi vainen.
Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen, Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen. Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa, Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa. Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka, Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja! Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaa Lausuu polvet nousevaiset sua kiittää Suomenmaa.
Luotiani täältä voinen Syöstä petohon!" "Nousta voinen", Virkkoi toinen. "Ei nyt tässä pelko auta Onhan tuossa vahva rauta; Sillä koen vastustaa, Minkä peto puolustaa." Silloin sieppaa majastansa Poika kirvehen, Juosten rientää rohkeasti Suden jälkehen.
On se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei enää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen uskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan. Tekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse »vaka vanha Väinämöinen», joka teetti kirvehen terävän, siitä kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti, kaikki sorti puut soreat
Ne ilkkuen käskevät valjastamaan Mun varsani varkahan matkaan, Ja ne vaatii mun kieleni vaikenemaan Oi! mitä kaikkea vaatinevatkaan: Sillä niillä on valta ja ruhtinuus Ja maallisen mahdin voimakkuus... Mut Herra on suuri ja väkevä, Ja kerran on päivä se saava: Kun sortajan silmä on näkevä, Miten koski sen kirvehen haava, Ja kuinka sen leikkasi sydämmeen, Ken väkisin viety ois orjuuteen!
Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ei oo minussa miestä, nuolen viejeä vaolle, kirvehen kohottajata, sotakeihon kelvollista; ikä sorti kuulun kunnon, vaivat voimani vähenti, murhe murti viimeisetkin.
Vaka vanha Väinämöinen teetti kirvehen terävän. Siitä kaatoi kasken suuren, mahottoman maan alisti. Kaikki sorti puut soreat; yhen jätti koivahaisen lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi. Lenti kokko halki taivon, lintunen ylitse ilman. Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?"
UNTAMO. Eikö jo Kalervon poika Kylliksi tuhoja tehnyt Untamon suvun suruksi? Lapseni ihanan annoin Orjan katsoa katalan, Niin lapselta silmät puhkoi, Kätkyen tulella poltti. Eikö se sydäntä särryt? Tuumaelin, mietiskelin: Kirvehen pojalle annoin, Käskin kasken kaadantaan. Hän ihastui, irvisteli, Iloitsi ja ylvästeli, Näki kuutena kuvansa.
Orja valittaa. KIRRI. Kurista katala riepu! AINO. Ei sovi sinulle, veikko, Käydä orjahan käsiksi. Se on tyttö aina armas! NUORI JOUKO. Olet, sisko, oikeassa. Henkipattosen pelastit. On sotia suurempia Käydä nuoren Joukahaisen Ei orjan opettaminen. TAINA. On salossa saartamista Pelloksi ja niittymaaksi, Kirvehen ja kuokan työtä.
Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo, Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo. Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat, Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat. Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.
Päivän Sana
Muut Etsivät