Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Sehän luonnollisesti vaan jälleen herätti kaipauksen ja äitin-aistin, joka nyt oli hänessä nukuksissa! Rolf ei osannut sanallakaan lohduttaa vaimoansa; sillä olihan sama asia suruna hänelläkin. Mutta jotakin oli tehtävä hänen huvitukseksensa, hankittava hänelle enemmän toimittamista.
Julia ei vastannut, katseli vain häntä omituisen läpitunkevasti, kuten äskenkin. "Sinä tunnet elämää paljon paremmin kuin minä sinä ymmärrät sydämen kaipauksen yhtä hyvin kuin minä älä leiki kanssani, älä puhele turhia intohimojen riehuessa, lyö minua tahi rakasta minua, mutta tee se pian!" näytti tuo katse sanovan.
Kerran, kuuluessa kaipauksen Suomen lasten suusta, sydämestä; Kerran, kaikuvi kun vanha kannel, Kalevalan kannel, kaikkialla, Laulut Väinämön kun vierehtivi Suomen lasten suusta, sydämestä Silloin saapunut on Väinämöinen, Silloin valloittanut valtikkansa Kansallisen hengen kanta-urho. ENSIM
Mutta hänen hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna. Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!» Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden!
Nuori oli hän silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin tunsin syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa, vaan suloisuudella muistelen häntä alati. ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa. HANNA. Sitä en rohkene toivoa. ELMA. Toivo toki.
Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen Jalaviston hämärästä helähdellen, Koska lauloi siellä Kaarin lempeä, Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui. Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes, Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä. Mutta vapaastihan korotit sä äänes Laulamahaan kaipauksen joutsenest, Joka merel aaval harhaeli kauvan, Toki löysi viimein kukkassaariston. Vilkkahaana Atalantan korvaan Laulun hopeainen virta kiirehti Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky Nousi hänen povehensa paisuvaan, Korkealle karkelivat syämmen laineet. Mutta siinä seisten, käsi otsalla, Koska mustenivat hälle maa ja taivas, Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!» Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut, Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos. Mutta läksi heti alas harjanneelta Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa. Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner Pyörsi hänen silmissänsä pimeten. Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui, Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän Kultapilvenä, ja punattihin kentäs; Siinä hetken huokuen hän huovahti, Riensi taasen kohden armahinta ääntä. Kerran toki seisahtaa hän, nojaten Vasten röystehistä pallasta ja huutaa Alas kohden jalaviston lehtoa, Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla, Pientä laulajata luokseen kutsuen: »Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon, Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!» Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut, Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos. Tuosta taasen Atalantta, linnan impi, Lumikelmeänä samosi Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän Kukkasvuotehelle alasvaipuen
Kun katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; ja minä vuodatin surun ja kaipauksen kyyneleitä.
Labeon eteen astui hänen rakastetun poikansa muoto, tämän viimeiset hellyyden ja kaipauksen sanat sanat, jotka viipyivät vielä ja soivat aina hänen suomissaan, ikäänkuin vaatien huomiota ja kehoittaen häntä niitä tottelemaan.
Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa, että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin muuttuva hämäräksi.
Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja.
Päivän Sana
Muut Etsivät