United States or Ethiopia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon poika. Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten? Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden. Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin. Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?
Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole kaihomielinen ollenkaan.
Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki maata vieras valta polki. Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli. Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta!
He olivat vakuutettuja siitä, että olivat yhteiskunnan vapahtajia ja että he tekivät muita ihmisiä onnellisiksi. Ja he kuvasivat synkin värein niitä kärsimyksiä, mitkä olisivat työväenluokan osana, ellei heidän viisaudessaan onnistuisi hankkia sille työtä.
Mutta sitten virkat, milloin levon löytää matkamiesi, pimentynyt synkin pilloin, miss' on koidon kotiliesi.» Tempaa pullon ahnahasti velho suuhun hampaattomaan, tyhjentää sen pohjaan asti, irvistäen lausuu lomaan: »Hyvä juoma Hurtan juoma, käheä kuin käärmeen viha, heleä kuin Herran tuoma, syntinen kuin nuori liha!»
Meren rannalla öisen, usvaisen on nuorukainen-mies, sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, ja synkin mielin hän aalloille puhuu: »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, tuo tuskainen ikiarvoitus, jota monet päät jo on mietiskelleet, hieroglyyfimyssyiset päät, turbaanipäät sekä barettipäät, peruukkipäät ja tuhannet muut kurjat, polttavat ihmispäät. Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on?
Lieko linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sijoa siinä meren suuren soutajille.» Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen. Se lauloi sininen lintu: »Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon! Kuinka nousta nuori kukka voisi vanhan mieleen, suven henki heilimöidä syksyisessä puussa?
Läsnä hetki oli jo meidän saada päivä-annoksemme, ja kukin untaan miettein synkin seuloi. Ma silloin kuulin kiinni naulittavan alaista usta kauhun tornin; katsoin ma poikiani sanomatta sanaa. En itkenyt: niin olin jähmettynyt. He itkivät, ja pieni Anshelm virkkoi: 'Sa katsot niin! Mik' on sun, isä? Mikä?
Me jäimme illan hämyssä luo lieden roihuvan, iäkäs ukko Stool ja mä, taas vanhaan tapahan. Pois puhde häipyi joutaviin, niin Viapori mainittiin. Sen nimen vain ma mainitsin, mut tuli toiset lait: »Sa luotolinnan Ehrnsvärdin näit aaltoin vyössä kait? näit Pohjan Gibraltarin tän?» Noin synkin äänin lausui hän.
Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni: loi minut jumalainen Kaikkivalta ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus. Mua ennen luotua ei ollut mitään, ijäistä vain, myös itse kestän iki: ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää. Nää sanat, synkin värein kirjoitetut, näin päällä portin erään. Mestarille ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»