United States or North Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Väristen vuottavi päivät ja yöt luomisen levotonta, suurinta juhlaa maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt, luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa. Milloinka salamoista synkehin lyö, kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova, milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy mestarin suurimman raivoisa palja, milloinka miljonat kuiluihin syöksyy verissä luomisen kiehtova malja? Vavisten luojaansa vuottavi maa.
Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa? Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti nuoruutta ja ihanuutta. Katso, sanoi äiti, kaikki tämä todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa!
Mutta, eikö ole mitään aavistusta. Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs ihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät koskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja himojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden kurottaminen omaa henkeänsä kohtaan.
Luojaansa, kiros äitiä ja isää ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa ja siementä ja syytä syntymänsä. Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten rannalle saivat kamalalle, joka jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa. Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa, kokoilee kaikki purtehensa, selkään lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.
Se virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän tiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut paljon sitä ajatellut. "Ken Luojaansa vain luottaa, Sen toimet siunataan; Häll' avun Herra tuottaa Ja onnen päällä maan. Ei auta itku meitä. Ei huolten voihkaus; Sill' yksin taivon teitä Vain saapuu siunaus".
Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä haihduttanut. »Luepas Ville vielä siitä Amrusta.» »Arabiassa muinoisin Mies, vanha Amru, eli, Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens ainian Hän heitti haltuun Jumalan.»
Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he myöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon pilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä valaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa.
Halvin talonpoika rukoilee näkymätöntä luojaansa. Hän uskoo häneen. Hän luottaa häneen. Tuo ainoa, johon he kaikki näin uskovat ja luottavat, ansaitsee tätä luottamusta ja osottaa itsensä semmoiseksi. Minä en saata puhua siitä, kuinka taistelon käy ja samalla ummistaa silmiäni häntä näkemästä. Hänestä päätös riippuu. Ja sopiiko minun ajatella, että hän tekee päätöksensä omiensa vahingoksi?"
Aurinko paistoi, kun sävelpurtesi sousi, mansikat maistoi, kunnahat kultaiset nousi, maass' oli huomen, riemua kaikille riitti: kauttasi Suomen Luonnotar Luojaansa kiitti. Siivitit monta laulua Väinämön lasten, kuolematonta myös ajan vaiheita vasten, maammojen kielin kirkkahin nostit sa maata, taattojen mielin tahdoit sen onnen sa taata.
Koko luonto iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria kyyneleitä hänen valjuja poskiansa myöten.