Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. lokakuuta 2025
Vergilius näki, kuinka tyrmistytti mua vaunut valkeuden nuo, kun siinä ne edessämme pohjan äärtä vieri, ja virkkoi: »Jospa Castor ynnä Pollux ois seurassa tuon suuren kuvastimen, min valo ylös niinkuin alas virtaa, näkisit Eläinpiirin punertuvan viel' lähempänä Karhuja, jos suistu ei Päivä radaltansa muinaiselta.
Sielt' tänne nosti sanoin valmistavin hän minut, vuorta kiiveten ja kiertäin, jok' oikaisee, min elo väänsi väärään. Niin kauas hän mua seuraavansa sanoo kuin pääsen sinne, missä nään Beatricen; mun siellä hänestä on erottava. Vergilius on se, mi moista sanoo ja toinen tää on varjo se, min vuoksi vapisi äsken kaikki vuoren äyräät, kun hänet luotaan nyt se kirvoittavi.» Neljäskolmatta laulu
ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka vereni pisar vapisee nyt vallan; ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.» Mut ah, Vergilius jo poissa oli, Vergilius, tuo isä armain, lempein, Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin! Ei kaikki paratiisin riemut voineet mun poskiani, jotka kastehella jo pestyt oli, kyynelistä estää.
Hän hyvin ties, mit' tahdoin mykkänäkin; siks ei hän varonut mun kysymystäin, vaan sanoi: »Puhu, mutta lyhyeen, selvään!» Vergilius sillä puolen seisoi mua äärellä, joit' on putoominen helppo, kun mikään kaide sit' ei kaarra, estä. Mun toisell' oli puolellani varjot nuo hurskaat, jotka vuoksi neuleen julman niin itki, että heiltä posket kastui.
Kun käyty oli koko porras-polku allamme aina viime astehesen, katseensa kiinnitti Vergilius minuun ja virkkoi: »Nähnyt tulen ajallisen nyt oot ja ijäisen; sa paikass' olet, miss' omin voimin voi en enää mitään.
Ja Anteus joutuin ojensi kourat, joiden voiman tunsi Herakles jo, ja tarttui kiinni häneen. Vergilius, tuntien tuon kourauksen, minulle virkkoi: »Tule, nostan sinut, hän sitten meidät niinkuin kimpun kantaa.» niin näytti Anteus, kun katsoin, kuinka hän kallistui, ja tuolla hetkell' oisin halunnut mennä tietä toista varmaan.
Käteni ristin, katsoin tulta, syntyi minussa kuvat ihmisruumihista, joit' olin ennen nähnyt poltettavan. Oppaani hyvät mua kohden kääntyi. »Mun rakas poikani», Vergilius virkkoi, »asua täällä vaiva voi, ei kuolo. Sa muista, muistahan ... ah, enkö turvaan sua vienyt seläss' itse Geryonin! Lähellä Luojaa näin mit' aikaan saankaan?
Se runohenki, joka paahtoi mua, sai alun kipinästä taivas-tulen, mi syttänyt on enemmän kuin tuhat. Mainitsen 'Aeneiin', mi äiti mulle ja imettäjä runo-innon oli; sit' ilman en ma painais drakman vertaa. Ja että elänyt ma oisin aikaan Vergiliuksen, tuosta mielelläni tääll' oisin vuoden enemmän kuin tarvis!» Nuo sanat kuullen mua Vergilius katsoi kuin virkkaa oisi aikonut: vait ole!
ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka vereni pisar vapisee nyt vallan; ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.» Mut ah, Vergilius jo poissa oli, Vergilius, tuo isä armain, lempein, Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin! Ei kaikki paratiisin riemut voineet mun poskiani, jotka kastehella jo pestyt oli, kyynelistä estää.
»Dante, vaikk' on Vergilius nyt poissa, viel' älä itke, vielä ällös itke; vuoks säilän toisen itkeä saat vielä.» Kuin amiraali kulkee kokkaan, keulaan, väkeä tarkastaa, mi miehittävi muut laivat, heitä työhön kehoittaen, näin Naisen tuon, mi mulle ensin näkyi verhossa enkelien kukkasateen, mua kohden puron poikki katseen luovan.
Päivän Sana
Muut Etsivät