Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Ilma synkistyy; myrsky nousee vonkuen ja kohisten; muut kumartuvat hämmästyneinä maahan, Bileam jatkaa: Mut silloin sankar' astuu linnastaan, Kuin vuorest' aurinko, ja taivas seestyy Ja myrsky vaipuu hämmästyksissään. Maa valoa ja lämmint' aaltoaa.
Vihasi, oi Herra, meitä Niittelee ja lopettaa Koska täältä iki-teitä Musta henki taluttaa: Nopeasti, niinkuin varjo, Taikka uni unohtuu, Valta vaipuu valtiaankin Koska Herra vihastuu. Sinä, Herra! puhut voiman kieltä, Sanatonta, mutta väkevää. Toiminta ja teko sanojasi, Joiss' on henkeä ja elämää.
Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi. Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole mies! Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin.
Vavahtaapi polvet pedon, sammuu silmä, vaipuu käsi kynnellinen; leveästi niinkuin kesä-ilta sulhon huulille hän suukon painaa. Mutta kammiosta urho astuu kalpeana niinkuin kuolo, kulkee metsiin, jättää äidin, siskot, miettii, tekee hengen töitä, jotk' ei katoo, vaikka katoaisi kansa kaikki.
Yhtäkkiä sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä. Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi, hyvä Isä sentään!»
Kuin kevään riemu yllättää se rinnan ja sitoo sielun kahlein salaisin. Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan ja sielun iloks on se kuitenkin. »Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu. Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo, se saapuu kerran joka polven luo.
Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi, kun kaikki haipuu kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä vitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä? Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan? Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan? Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu. Se kulkee merta kuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta; ja laineet nousee ja laineet vaipuu kuin ihmisrinta, mi itkevi unelmataan ihaninta. KUTOI KANGASTA EL
Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen. Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, suru muuttuu surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.
Mutta jo poi'at muut sekä tyttäret alkoivat ottaa Vaatteitaan, toiset iloitellen leikkiä löivät, Muut taas lauloivat tahi juoksivat sänkiä pitkin. Mut Elias lausui: »Kah, kuinka nyt aurinko kirkas Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennakin poutaa. Niin se jo meillekkin pian tuo ihanan ilopäivän, Ah, jona vaimoni oot!
Päivän Sana
Muut Etsivät