Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. toukokuuta 2025
Mutta ylös taakkonensa kohosi hän, Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin; Vaiti lepäsin mä hänen povellansa, Alat' tuijotellen häntä kasvohin. Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta Halki öisen avaruuden kamalan, Ilma korvissani kellohina kaikui, Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin. Retki myrskyn siivillä!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa. Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.
Se teki toisen vuoteni paljon onnellisemmaksi, kuin ensimäisen, ja, mikä parempi oli, teki Doran elämän pelkäksi päivänpaisteeksi. Mutta tämän vuoden kuluessa Dora ei enää ollut voimissaan. Minä olin toivonut, että köykäisemmät kädet, kuin minun, auttaisivat muodostamaan hänen luonnettansa ja että pikku lapsen hymy hänen povellansa muuttaisi vaimo-lapsukaiseni naiseksi. Se ei ollut tapahtuva.
Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää, povellansa hän hellivi lasta, repaleillaan lämmittää; Kas, kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa: on tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa. Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu, ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeuu.
Rosa laskee polvilleen hänen jalkojensa eteen, vuorotellen hyväillen häntä ja toruen häntä; milloin kiivaasti kertoen hänelle: "minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!" milloin viihdyttäen häntä nukuksiin povellansa, niinkuin kipeätä lasta. Näin minä jätän heidät; näin aina tapaan heidät, näin he viettävät aikansa vuodesta vuoteen.
Hän on myrkyllinen hammasheinä, turmiollinen rikkaruoho, joka on revittävä pois juurineen! Sinä tiedät, Jumala, että olen viaton hänen lankeemukseensa! Hänen kunnon isänsä sydän on ehkä pakahtuva, kun hänelle sanon, millaista käärmettä hän on povellansa kasvattanut, vaan totuutta ei minun käy peittäminen. Varo itseäsi!
Rikhard astui askeleen lähemmäksi. "Te suutuitte. Sen tiesin kyllä. Loistokukat eivät ole köyhän lasta varten." Neito nosti päätään. Tummain silmien katse sulausi Rikhardin katseen kanssa yhteen pitkäksi, helläksi silmäykseksi. "Lagerta olisiko olisiko se todella mahdollista?" Neito lepäsi jo hänen povellansa. He eivät virkkaneet sanaakaan. He käyttivät huuliansa toisella tavoin.
Olkaat kirottu! Menkäät!" Huoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä pikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin ottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen vieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa, niinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa nukkuvia aisteja.
Levottomin silmin vaimo aina Katsoi pikkulasta povellansa; Mies se tähtäs aina polun päähän. Ikävöiden veikkoansa sieltä. Virkattu ei sanaa; sirkka yksin Kirkui heiniss', sorsa lammikossa Ynnä joskus äidin rinnall' lapsi. Näinpä päivä hiljaksensa päättyi. Vaan kun aurink' uupui vuorten taakse, Paikallaan viel' istui Aatu, sentään Viilall' enää vihlomatta rautaa, Urkkien vaan yhä polkutietä.
Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin, Elämällä muotoo entisyyden ei; Sillon valtiatar aurinkona antoi Kaikkialle iloa ja lämmintä. Antaapa tok' impi anovalle aina, Mutta kylmä oli katse antajan. Eipä lemmekkäästi millonkana enään Pienoista hän sylihinsä viettele. Ja mi ennen hekumansa korkein täällä? Povellansa syleilyksen ahdistus, Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.
Päivän Sana
Muut Etsivät