Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 23. marraskuuta 2025
Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä, tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen. «Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?» Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi kuvailla.
Laulan, laulan laiha piika, Vieritän veretön lapsi; Laulan rannan laiturilla, Vieritän vesikivellä, Johon kaikki aallot käypi, Veen tyrskyt tyyräjävi, Minun raukan laulellessa, Kurjan kuikerrellessani.
Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, olen nähnyt mä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän, olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.
Niin ikävältä ja kylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se kuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean kevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla, jonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.
Paljo on tikalla huolta, Ja paljo tikan pojalla, Syömisistä, juomisista, Henkensä pitämisestä. Noin tiesin tikan sanovan, Kuulin kurjan kuikuttavan: "Enpä tieä tikka rukka, Kuta tammea takonen, Kuta kuusta kolkuttanen, Kuhun kulkenen salohon: Tuolla ois enempi puita, Tuolla äiä pökkelöitä, Tuolla toukkia paremmin."
Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin: Mistä toitte tyttörievun, Kusta kurjan kuljetitte? Tuolta toimme tyttörievun, Tuolta kurjan kuljetimme Ihanaisen nurmen takaa, Kauko niityn kainalosta. Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta. Miksi toitte tyttörievun, Tänne kurjan kuljetitte?
Ja kuin näät mun tässä, ma näin, kun päivä viides, kuudes koitti, raukeevan heidän, toinen toisen jälkeen. Sokeena hoipuin yli kuollehien; kaks päivää heidän nimiänsä huusin, niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska.» Näin sanoneeksi sai, ja katsein hurjin tuon kurjan kalloon taas hän iski hampaat, kuin koira purren niillä luuta lujaa.
Laulusankar', sankar'-laulajamme, Omamme hän oli, omimpamme, Hän, jok' aartehia aavisti ja Löysi luontehesta Suomalaisen, Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, Petäisen purian povessakin Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi Kunnian ja kelvon kukoistavan. Omamme hän oli, omimpamme; Mut voi kohtaloa kovanlaista, Että sävelillä Suomen kielen Tämä kannel kaikua ei saanut!
Ja milloin ja milloin ja milloin Viette taasen tyttörievun, Täältä kurjan kuljetatte Ihanaisen nurmen taakse, Kauno niityn kainalohon, Metsän neitsyen salihin, Sinipiian kartanohon? Ja milloin ja milloin ja milloin? Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut, vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista.
Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan ulkopuolella? Hän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain kuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani. Mitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen kieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.
Päivän Sana
Muut Etsivät