Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. heinäkuuta 2025
Hänellä oli muutamia kirjoja kainalossa. Mitä tämä on? kysyi hän ja näytti Henrikille kirjan. Se on saksaa! vastasi Henrik. Ja tämä? Se on ranskaa? Osaako kukaan sitä lukea? Osaan minä esimerkiksi. Voitko opettaa sitä minulle? Kyllä, jos sinun tekee mieli ja tahdot olla ahkera!
Istu sie tähän miun sylliin, sanoi Uuno unohtaen ettei pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta. Tästä minä plaan ajaa, vastasi kyytimies ja nousi taka-istuimelle. Plaan? sanoi Uuno. Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. Hirveätä murretta! sanoi hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen vastenmielisyys pohjalaisiin.
Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? kysyi mamma puoleksi leikillä. Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden sielun välillä korkeimpaan huippuunsa.
Muita ääniä ei kuulunut. Gabriel palasi ja alkoi tarkastella veturiansa. Omaa veturia voi rakastaa ihan kuin lastansa, sanoi hän, kumartuen katselemaan pannun alle, molemmat kädet takkinsa taskuissa. Mutta eikö ne kaikki ole ihan yhdenlaisia? Ei, kyllä niissä on suuri ero. Minä tunnen tämän kaikki tavat ja ominaisuudet. Sitten Gabriel ojensi kätensä Henrikille. No ei muuta kuin näkemiin asti!
"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", se lause merkitsi Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen alituisimpana ajatuksenaan.
En olekkaan hullu enkä tahdo sinuakaan hulluksi tehdä! sanoi Ellen halaten ja suudellen Henrikiä. Viimein tämä kävi liian pitkälliseksi Henrikille. Eräänä päivänä opetustunnin loppupuolella nousi hän yht'äkkiä pöydän äärestä ja katseli Ellen'iä ylenkatseellisella silmäyksellä! Sinä olet tyhmin tyttö, mitä eläissäni olen tuntenut!
Omituista, sanoi Henrik ihmetellen, minä luulen, että hän suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt. Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei, ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. Ja mamma nousi mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.
Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan hän tahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä. Tule tänne! Hän viittasi Henrikille, joka seisoi vuoteen jalkapuolella, ja puhui vaivalla, tarttuen molempien käsiin! Minä lähden pois, se on selvä. Testamenttia ja semmoista minä en ole tehnyt; mitä hyötyä siitä olisi ollut. Kartano on tietysti Ellenin.
Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä, kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään. Karkasitte, sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja Henrikille. Niin no kun me luultiin alkoi Johannes sanoa.
Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, ne ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset, joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli Henrikille rajattoman rakasta.
Päivän Sana
Muut Etsivät