United States or North Macedonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Alina sävähti punaiseksi. Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, en vaikka! sanoi hän kiihkoisesti. Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään, sanoi Johannes synkästi. Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään. Kaikki olivat vaiti. Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita.
Olkaa niin hyvä, maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, sanoi hän Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa. Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa, pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia myöten vedessä.
Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana, nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset hampaansa vai siniset silmänsä enemmän. No terve, Heikki, sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.
Sinä olet aika porsas, sanoi Henrik. Tulinen puna lensi kuin leimaus Ellen'in poskille, hän nousi samassa ja antoi Henrikille aika voimallisen korvapuustin. Henrik oli kaatua taaksepäin; tyttö riensi ovesta ulos kyökkiin Tiinan luo, josta hän otti kiinni molemmin käsin, huutaen: Henrik on jälessäni; hän tahtoo minua lyödä! Mitä, tahtooko hän lyödä sinua!
Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille mainioita paikkoja, sanoi neiti Hanna. Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän varmalta.
Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna se oli tytön nimi selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti päästä sinne. Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia myöten alas puutarhaan.
Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla sanoilla esitettyinä.
Tuhat tulimmaista, ihminen; sanonhan minä teille että kaikki on hyvin. Joutukaa sisään! kuuletteko tuota pientä laulajaa! Henrik meni sisään kamariin, lankesi polvilleen Ellenin vuoteen viereen ja suuteli hänen kättänsä. Ellen hymyili ja käski Tiinan näyttää Henrikille hänen poikansa. Henrik kumartui lapsen yli ja kyyneleensä putoelivat sen päälle.
Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki oli vanha rakas tuttu.
Niukalla eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä, Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan, mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti, ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla.