Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. kesäkuuta 2025
Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järven syvyyteen upottava.» »Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo», vastasi Aimo, uiden eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle.
Silloin pakenivat vanhat jumalat ja muut haltijat tähän kantapesäänsä, jossa aina onkin heillä ollut rauhallinen olla." "Eivätkö ne olleet häijyjä epäjumalia, nuo vanhat haltijat?" kysyin minä. "Yksi kaikki", sanoi Vasko, "olkoon se Miikula tai Jyrki, Ahti tai Tapio, kaikki ne ovat ison Luojan käskyläisiä."
»Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan». Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.
"Kuules, muori", sanoi heistä toinen, "luulenpa, että Ahti itse tuossa mustan hepon seljässä ratsastaa alas virtaan". "Eipä, vaari", virkkoi toinen, "minä luulen tuon olevan sulhon, joka ratsastaa lemmittynsä luokse". "Usko minua, akkaseni!" "Usko minua, ukkoseni".
Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon.
Mutta kun hänen silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta, jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti: »Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!» Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta kuului tyytymätön napiseminen.
Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Väinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Pennin rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö vaipui heimoni mahti. Ja quin keuekyluö kyluettin, silloin ukon Malia iootijn. Agricola.
Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle. Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan, nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat. Yks' on aino Ahti poika, senp' on heitti kutsumatta. Yhdeskolmatta runo
Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi perässä punaisen purren, melan vartevan varassa. Niemi matkalla näkyvi, kylä kurja kuumottavi. Ahti niemellä asuvi, Kauko niemen kainalossa. Kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, Ahti aitan pieneyttä, veitikkä osan vähyyttä. Veisti laitoja venehen, uuen purren pohjapuuta päässä pitkän nälkäniemen, paltalla kylän katalan.
Useasti kuuluu silloin tuolta kosken rannalta sekä soittoa että laulua, ja onpa niitäkin, jotka sanovat, että hän itsekin joskus ilmestyy tuon myllyn luona, jossa sinut äsken näin. AKSEL. Ahaa! Nytpä luulen ymmärtäväni sinä tarkoitat RIITTA. Kun minä näin sinun lähestyvän, niin luulin ihan varmaan, että hän oli noussut tuolta alhaalta. AKSEL. Kuka hän? Hm! Jopa nyt peräti! Kukas muu kuin Ahti.
Päivän Sana
Muut Etsivät