United States or Argentina ? Vote for the TOP Country of the Week !
Raikuu miljoonitten mielet: »Vapaus, vapaus! Etkö usko? Palaa idän ilman pielet, hehkuu ajan huomenrusko! Pestään jäljet veljesveren, koittaa päivä meille, muille, rantaan Tyynen, Mustan meren, Väinän, Vienan virransuille!» Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika?
Silloin kansa riemusuulla Ylistystä laulelee; Debora nyt kanneltansa Jumalalle soittelee: Jumalasta tahdon laulaa Herran suurta kunniaa Kirkastaa Hän väkevällä Hengellänsä sulattaa Vuoret itse Sinainkin; Pilvet vettä pisaroi, Vapis maa ja metsä itki Taivas tulta salamoi.
Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Väinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Pennin rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö vaipui heimoni mahti. Ja quin keuekyluö kyluettin, silloin ukon Malia iootijn. Agricola.
Ann' anteeks' uskosta luopumus, Luo sydän uusi ja mieli Ja nöyrä usko ja katumus ja kiitost' uhkuva kieli. Greeta Haapasalo. Saulin sielun langennehen Pimeys kun peitteli, David soitti kanneltansa: Pahat henget pakeni! Kansanhengen kärsiessä Pimeimpiä aikojaan, Suomen kannel kai'utteli Ihaninta soittoaan.
Ja niin, suloinen veljeni, ehkä jollakin kaukaisella aikakaudella joku runoilia, jonka suonissa meidän pyhä veremme juoksee ja jonka mielikuvitus on kiintynyt kansalliseen aineesemme, virittää kanneltansa Alroy'n huiman elämänjuoksun ylistykseksi ja saattaa liian kauan unhotetun nimen ikuiseksi."
Hän silloin kääntyi kotihinsa, tuoll' Iloisna kerran kanneltansa kätti, Ja laski syvän soinnelman ja kuol' Ja hengen kotimaalle hengen jätti. Runoojan hautapatsas murenee, Sen all' ol' tuhkans' ammoin katkoksessa; Vaan mertä maita laulu lentelee, Ja sielut hehkuu jaloa muistellessa. Ikävöinnälle.
Eikä lakannut laulu, eikä sortunut soitto, ennenkuin oli uusi asunto valmis ja emo taas siinä lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä hautoi. Laululla sinut, Suomeni, horroksistasi herätettiin, suuret runoniekat soittivat kanneltansa kansani korvaan, ja esi-isien vanhat virret unen silmistäsi ajoivat. Ja kansan nuoriso kulki kylästä toiseen niitä toistellen.
Pikku perhonen, hetken herttaisen soit sä meille, armahainen! Voi! Voi! Voi! Suotta sulhoani vuotan. Miss' on armahani luotan? Laaksoss' yön on huntu, vuorill' illan tuntu. Ahti soittaa kanneltansa. Kastehelmet päilyy, vuokko hiljaa häilyy rintan huokaa huolissansa. KAARLO ja KUSTAA. Katsohan kuink' on nopsa poika riemussansa! Varmahan kiiruhtaa hän luokse armahansa. YRJ