United States or Pitcairn Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Panen päälleni parasta, Kaunihinta kaulalleni, Kukkeinta kulmilleni, Hempeintä helmoilleni; Panen kullat kuultamahan, Hopiat helisemähän, Poskeni punottamahan, Näköpääni näyttämähän, Jotta kaikki katseleisi, Kirkkokunta kiitteleisi, Kyläkunta kummeksisi Itseki imehteleisin.
"Minä olen kultainen fasani sinun jalkaisi juuressa, miksi pyytäisit runsaampaa saalista?" "Muistatko ensimäistä käyntiäsi tässä kalliissa kioskissa, minun armas mykkäni? Tuossa sinä seisoit, käsivarret ristiin laskettuina ja katseet kainoina kuin päivä, ja loit tuon tuostakin mustat silmäsi salaisesti minuun, että poskeni kävivät aivan vaaleiksi.
Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin, itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun. Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin. Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa sopivista elämän tavoista. Mutta sitten nousi viha. Mitä te katselette?
Oli mun poskeni punainen niinkuin nuori ruusun nuppu, keikkuipa keveä jalka niinkuin lieto linnunpoika armahaisella aholla ja ma mietin mielessäni: Oi, jos oisin linnunpoika taikka nuori ruusun nuppu! Niin saapui pimeä syksy, lehto lehtensä pudotti, valkeni valiot kutrit, kukat kuihtui kulmaluilta. Syksyn on ikävät illat ja ma mietin mielessäni: Oi, jos oisin linnunpoika taikka nuori ruusun nuppu!
Kiepsahdin hänen rinnallensa aivan ilosta hypähtäen, kuin lintunen ja koetin tanssiessa olla kepeä kuin höyhen, tai olisikohan sopivampi sanoa kuin keijukainen. Olin niin onnellinen taas hetkisen. Uinaillen kätkin pääni hänen olkapäähänsä ja olisin tahtonut siihen onneen nukahtaa ijäksi. Tuskin kuulin soittoa. Poskeni hehkuivat ja olin sulkenut jo silmänikin.
Jospa te olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?» »Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani ja maatani!»
"Tässä, ajattelematon lapsi, ovat uudet kenkäsi," lausui hän osoittaen sormellaan vuoteeni vieressä olevan tuolin alle. "Ell'ei Heintziä olisi ollut, olisivat ne vielä ulkona ja sade veisi ne yöllä jokeen." Minä tunsin, kuinka poskeni punehtuivat nähdessäni rautanaulaiset, rumat kumppanini.
Pian ovat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja svabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen. Joukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta nyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla tupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät näytä ymmärtävän tämän taivaallista.
Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.
Mutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja kurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski kipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan siihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista, siinä kaikki.