United States or Latvia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hiipien varpaillani sieppasin pyssyn käteeni, otin patruunan pois ja kätkin aseen pensaaseen vajan taakse. Pahinta oli, että jättiläinen makasi kädet hajallaan. Oli mahdotonta hänen ollessaan tässä asennossa saada käsirautoja paikoilleen. Minun oli pakko varustautua kärsivällisyydellä.
Minä muistan ainoastaan, että kiersin molemmat käsivarteni tämän hyvän, itkevän vanhuksen ympäri ja että kätkin kasvoni, vaikka hattuni oli niin suuri, syvälle hänen vanhaan nuttuunsa, ja että hän, uteliaitten kyläläisten ympäröimänä, otti siniruutuisen nenäliinan taskustaan ja piti sitä silmiensä edessä, kun minä kylässä astuin vaunuihin, jotka veivät meidät ensimmäiselle rautatien asemalle.
Ainoa palvellus, jonka taidan teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion linnasta.
Hän ei enää puhunut mitään ja minä kätkin silmäni käsiini. "Bendel", sanoin hänelle lopulta ja ääneni värisi, "nyt olen sen sanonut sinulle, jos tahdot, mene ja kerro se kylälle." Näytti kuin hän olisi ollut suuressa mielenkuohussa, ikäänkuin jossain sisällisessä ajatustensa keskenäisessä taistelussa; vaan vihdoin syöksyi hän eteeni ja tarttui käteeni, jota kyyneleillään kostutti.
Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston; minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea.
Mutta kun marssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki, pakenin minä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300 miestä; minua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin suurella vaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä. Muutaman tunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani, aikoen taas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon.
Tuskinpa nuor' oli vieras loppuhun ehtinyt, kun jo, kirkas kyynele silmässään, nous tuolista vanhus: »Poika sen armahan», lausui hiljaa hän, »kuva kallis sen kuvan, jonk' yhä kaipaavaan sydämeeni ma kätkin, tullos, niin sydämelleni taas jalon vainajan painan.
Kun sinä suvaitset mua etsiä Ja majesteetillasi kunnioittaa Mua nöyryytettyä, niin oma orja Mun häväistyksiem määrään vielä Petoksen lisää! Caesar, olkoon, että Pidätin pienen korun, turhan hemmun, Sen arvoisen, mit' ensi ystävälle On tapa lahjoittaa; ja olkoon, että Octaviaa ja Liviaa varten kätkin Paremmat lahjakalut, niillä heitä Lepyttääkseni; oman elätinkö Mua siltä pettää täytyy? Jumalat!
Vaiti katson väikevesiin, Kisaa aaltoin kirmaavain; Hiljaa tunteet pyrkii esiin, Jotka kätkin rintahain. Viehtäin viittoo laineen läike Syvyyteen mua loistollaan; Mut sun tunnen, päällä väike, Alla yö ja kuolo vaan. Päällä viehkeet, oikut alla, Niin on lemmitylläkin! Hänkin mielell' armahalla Hymyy suin niin suloisin.
Ja hän sanoi, että kauneus sitä paitsi on pian katoava vieras; mutta minulta eivät vuodet voineet mitään ottaa, ennemmin antaa. Se asia oli varmaan kauvan levännyt äitin sydämellä, sillä hän puhui niin lämpimästi; minä kätkin sanat, vaikk'en oikeastaan niitä käsittänyt.