United States or Latvia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Olen tuleni metsään sytyttänyt sen ääressä yöni viettääkseni ja kuivatakseni vaatteitani. Miksi et jäänyt kylään? Etkö nähnyt rajusäätä nousevaksi? Kyllä. Mutta se ei voinut millään tavalla estää minua tietäni jatkamasta, sillä olenhan viettänyt suurimman osan elämääni taivas-alla. Tiesi on siis niin tärkeä? On.
Aikani käy niin pitkäksi. Teillähän oli äsken niin hauskaa seuraa. Ne olivat hauskoja tyttöjä, mutta hiukan levottomia. Minä en pidä liian voimakkaista naisista. Minun on niin ikävä. Minä luulen, että soitettiin. 9:äs KOHT. Vikstedt, Hisinger. Minä olen vanha mies ja haluan nukkua yöni rauhassa. Pyydän, että puhutte minun viereisessä hytissäni vähemmän kuuluvalla äänellä.
Olin pitkän aikaa uudestaan metsässä harhaillut, ja kun hämmästyksekseni huomasin taas joutuneeni samoille paikoille, missä olin viime yöni viettänyt; tuolla tunsin sen ontelon puunkin, jossa olin levännyt, ja olin taasen aikeessa kiivetä samaan suojaani, kun luulin kuulevani koiran haukuntaa. "Hyvä isä!" huudahdin. "Nyt ne tulevat!"
Lautamies makasi taistellen kovassa taudissa; kylmä hiki juoksi pitkin hänen otsaansa, ja himmeät silmänsä katselivat äitiä ja tytärtä, jotka rukoillen seisoivat molemmin puolin vuodetta, kädet ristissä ja kyynele-silmin. "Minä tunnen tämän olevan viimeisen yöni", sanoi lautamies karhealla äänellä, "vaivat enenevät enenemistään.
Mutta se oli kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä ja minua pelotti ja paleli. Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren vesi kirkas ja viileä.
Siinä oli osoite: "Rouva Paronitar Le Perthuis des Vauds". Sitten aukaisi hän seuraavan: "Tule tänä iltana heti kun hän on lähtenyt ulos. Meillä on tunti aikaa. Jumaloin sinua." Toisessa taas hän luki: "Olen viettänyt yöni kuin kuumeessa sinua himoiten. Tunsin ruumiisi sylissäni, huulesi huulillani, silmäsi silmieni edessä.
»Niin olen», sanoi Ludvig Lesly. »Jollei täytä kuolevan ihmisen pyyntöä, käypi se aina kummittelemassa, ja minä nukun mielelläni yöni rauhassa.» »Täytyypä sinun kuitenkin antautua tuohon vaaraan alttiiksi», virkkoi Crawford; »sillä, niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, tästä pallerosta riippuu enemmän kuin sinä arvaatkaan.
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta riemujen, mut kuljetit myös murehitse. Minä luulin sun henkeni herättäjäks, sinä olitkin unhotar unen, joka lahjoitit ruusut laaksojen, mut myöskin vuorten lumen. Minä luulin sun yöni salamaks, sinä olitkin itse yöhyt, min kupeilla mantteli musta on. mut otsalla tähtivyöhyt. Mitä on tää?
Missä ikuinen hanki loistaa kaikkein häikäisevimmin, missä tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en pääse, mutta ehkä kuitenkin niin ylös, että saan jonkin rinteen juurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja levätä yöni jossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien päällä.
Niukan ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla taikka kun onni sattui olemaan minulle myötäinen jossakussa vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki.