Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä: Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä, Kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta; Vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas. Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä. J
Kun ma laululle las'eme, Virrentyölle työnteleme, Laulan tuopit tuolta maalta, Kannut mailta kaukaisilta, Puolehen punaisen pöyän, Päähän pitkän pintalauan. Kun ma laululle las'eme, Virrentyölle työnteleme, Laulan tuoppihin olutta, Kaikki kannut mettä täynnä, Kupit kukkurakuvulle, Va'it varpalaitehille.
Kotoiset vuoret vähittäin jo haipuu Toisensa jälkeen toinen himmeten: Ei Tajoa näy, Cintran vuori vaipuu Hämyhyn tuonne taivaan ranteellen; Mielemme nöyrtyy, rukoukseen taipuu, Toivomme nousee Herran puolehen, Vaikk' kaikki peittyy synkkään pilveen aivan, Nyt nähdessämme meren vain ja taivaan.
Kansa kaaressa meneepi, Veden rantahan radissa, Puolehen Meren Punaisen, Jalon neuvosta Jumalan. Kurja kuuleepi kuningas Meren estävän menosta; Kohta kulkeepi perässä, Näitä viskoen vihassa: "Joko nyt joukko päästetähän, Orjat onneksi pakenit? Kukas muureja kutoopi, Kuka vallit valmistaapi?" Kohta joutuvat kokohon Miehet miekasta parahat. "Jällen tuokamme takaisin, Orjat työhön ottakamme!"
Koi, anna aamun joutua, Hän saapuu, saalis seurassa Ja voittolaulut raikuu. Niin nuoret, vanhat riemuitsee, Ett' ilmanranta kohisee Ja kylän kummut kaikuu." Sai vihdoin päivä puolehen, Syyspäivä tumma, sumuinen, Kuin murhevaipassansa. Vaan silloin hetkeks' aurinko Pilkahti pilvilouhisto Sen laski luolastansa. Nyt kansa kulki kujallen Ja voittajille riemuiten Se kiitoslaulut kantaa.
Luo kun ehti nainen hän rauhaisasti niitten puolehen, ylentyneenä otsa kumarainen, kuin rukoellen katsoi hetkisen. Ken ollut lie? Uus tuokio kaikk' on jo poissa, vaimo mennyt, valoton jo sali tuo kuin kaikki kartanokin. Ken? Virka! Aave rauhatonko vai ehk' outo kuvain kumartaja jokin, ken maalla vieraall' uskon vieraan sai? Ei, aave ei hän ollut rauhaton, min näit, se rauhaisaa ja totta on.
Maailman valtias hän on, mut On päämme hiuksetki lukenut. Hän vuosituhanten säätää hetket, Hän määrää meidänki elonretket. Hän taivaan kuningas ijäinen Katsahtaa lastensa puolehen, Ja huokauksemme hiljaisetki Hän kuulee taivaassa joka hetki. Ja Herra, lapsien ystävä, Hän tahtoo myös sua sääliä, Hän kuulee sun esirukoukses, Sun kaikkein puolesta huokaukses.
Mainingit vellovat puolehen maan, hiekkarantahan rauhaisaan, raukeaan uupuen uinailuun helle-päivänä heinäkuun. Vaieten vierivät viestit veen rannan raitojen siimekseen, tarinat hyrskyjen hämärtyväin auringon läikkänä kimmeltäin. Vasta kun yö saa ylitse maan, havaa haltiat haudoistaan himmeään siintoon, helmihin kuun lainesormien soitteluun.
Niin kuulin lähteen äänen lähelläin. Ma oudoin tuntein astuin sitä päin. Sen viimein löysin, taivuin puolehen ja huulin janoisin join vettä sen. Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat ja tähdet sammui, kentät ihanat, kaikk' oli poissa mutta salaisin myös tyyntyi sielun jano jossakin. Sen muistinko, ett' olin ihminen, ett'en ma luotu ollut onnehen?
Kellä ompi kelvollinen Kiitosuhri uutisesta, Vuoen viljaisen tulosta, Jonka puolehen Jumala, Leppyisemmin suuri Luoja Katsoisi kuin Kainin uhriin?
Päivän Sana
Muut Etsivät