United States or Micronesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Muuttuneella äänellä: Urmas! URMAS Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä: Mitä...? Nousevatko kuolleet haudoistaan...? MERTSI Hiljaisen läpitunkevasti: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä odottaneet hetkeänsä. URMAS Yhä kauhuissaan: Mitä tahdot minusta, Mertsi...? MERTSI Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin.
Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa. Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla. Mitä likeisimmässä suhteessa. Ooh noita poissa olevia, näkisivät he nyt haudoistaan! *Rosmer*. Menetkö kaupunkiin? Menen. Mitä pikemmin, sitä parempi. Sitte tulen minä kanssasi. *Kroll*. Tuletko! No arvasinhan minä, ett'emme me vielä olleet ihan menettäneet sinua. *Rosmer*. Tule nyt, Kroll! Tule!
Silloin nousivat vanhat nunnat ylös haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa.
Mainingit vellovat puolehen maan, hiekkarantahan rauhaisaan, raukeaan uupuen uinailuun helle-päivänä heinäkuun. Vaieten vierivät viestit veen rannan raitojen siimekseen, tarinat hyrskyjen hämärtyväin auringon läikkänä kimmeltäin. Vasta kun yö saa ylitse maan, havaa haltiat haudoistaan himmeään siintoon, helmihin kuun lainesormien soitteluun.
Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään. Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös... Sinä? Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana tuttavana. Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?
Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan, jäi kaikki kummaa katsomaan, valo välkähti kirkas, kaukainen yli yöllisen tappotanteren, mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy, koht' enää ei mitään muuta näy, maat, taivahat täyttää se paisteellaan, sen ympäri yössä veisataan kuin kuoro ääretön, ylhäinen kera kaikuisi ihmis-unelmien, se saavuttaa sotajoukon jo, joka hengen valtaa hurmio, se tunkevi tummahan Tuonelaan ja vainajat vastaavat haudoistaan, se syöksyvi sieluhun jokaiseen kuin ukkosen nuoli syvyyteen, sävel sähköinen, sana voittoinen, ja niinkuin ihminen ijäinen: »Ylösnoussut on valkea Vapahtaja!
Olihan siinä syytä, jos missään, herättää kuolleetkin haudoistaan... Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan. Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis?
Sillä ei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista ilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi nauruunsa tikahtua, j. n. e. Siitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin tahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat hautausmaalla.
Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä niin pitkälle.
Ikkunat tuntuivat palasiksi lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan. Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet, vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä eteemme astuneita! Viel' on Suomi voimissaan!