Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 22. heinäkuuta 2025
"Menkää rauhassa ja pelastakaa itsenne", sanoi hän vanhalla suloisella tavallaan, joka muistutti menneitä päiviä. "Mitä minuun tulee, olen jo hyvin vanha. Minä ja minun kuolleeni jäämme yhdessä kotiin". Mies pakeni ja antoi hänen noudattaa tahtoansa. Suuret liehuvat liekit ja savupilvet ympäröitsivät häntä; hän ei liikahtanutkaan.
Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni. Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului.
Bendel kysyi "Niinkö on kova teillä kohtalo, että suorastaan kuolemaa haette?" "Ei vainkaan, herra Bendel, niistä nuoruuteni unelmista herättyäni, on minun hyvä olla, en kuolemaa hae enkä pelkääkään. En ole pahoilla mielin menneitä aikoja ajatellessani enkä vastaisiakaan. Kaiketi tekin tunnette hiljaista onnea, te kun saatte nykyäänkin jollain tavalla isäntä vainajatanne ja ystäväänne palvella?"
Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja sinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään lasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja muitakin pahentamaan". "Niin kyllä", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä harmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt.
Tuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti erinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli nytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja äänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan. "Minä olen tässä miettinyt jotain", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten siten äänettömyyden. "No mitä vainen?" kysyi Mari. "Että lähdemme kaupunkiin".
Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen välillä.
Kasvot käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui murtuneena itsekseen: Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan? Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua! Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava selville, ja hän lausui: Muistattehan menneitä, Löfving.
Hän kuuluu nykyisin olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.
Tämäkö on palkinto rakkaudelle, joka vielä tälläkin hetkellä taitaa siunata, vaan ei koskaan sadatella? Taidatkos ilolla muistella menneitä aikoja, ja levollisena odottaa tulvia? Oh, jos niin on, et sinä ole koskaan rakastanut! Tätä minä en kuitenkaan tahdo uskoa. Kukatiesi sinäkin olet kärsinyt ja monta katkeraa kyyneltä vuodattanut?
Ja vanhan naispalvelijan sanat kaikuvat hänen korvissaan: "Luutnantti Jemeljanoff oli niin jalo poika, mutta sellainen on lapsellinen!" – Mitä rouva miettii silmät kiinni? – kuuluu sointuisa ääni. Ja Elma näkee edessään tumman, säihkyväsilmäisen työmiehen, erään niistä Viaporin kapinasta vangittuja. – Muistan menneitä aikoja, – vastaa Elma. – Mitäs niistä! Nyt pyritään voittoon!
Päivän Sana
Muut Etsivät