Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. toukokuuta 2025
Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja pintakerroksessa heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa. Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista vuotta. Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme, itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina, sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu. Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen tekemisissä kielen ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen ja oikeuden aseena, opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä. Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen, hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee, että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty kauneuden sydän ja sielu on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa, halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus.
Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle usein: "Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".
"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä." "Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta." Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa.
Kehukaamme, kehukaamme Häntä keskenämme, Niin kentiesi joku käy Vielä perässämme. Etsikäämme, etsikäämme Eloo tulevaista, Jota joskus täällä jo Saamme hiukan maistaa. Kulkekaamme, kulkekaamme Ilman pelkäämättä! Auttamatta omiaan Ei voi Jesus jättää. Kärsikäämme, kärsikäämme Joka kiusausta! Murheen jälkeen Jumala Antaa lohdutusta. Toivokaamme, toivokaamme, Vaikka järki kieltää!
Vaan niin usein syystämme hän kärsi, Että kärsikäämme mekin kerran Hänen syystään". Taas kun kaikki näytti Nukkuvan, näin milloinkin mä minkä Ulos hiipivän ja palajavan. Arvasinko heidän asiansa? Lempi heille sanat saatti suuhun, Sillä velkapää mä olen totta." Särjetyllä äänell' äijä vastas: "Mene, kostos huomenna sun kohtaa."
Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme ruokaa. IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille. Kotia kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen.
"Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä. "Jo," kuului vastaus, kuin maan alta. "Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä salaa minulta mitään. Sano, sano!"
Päivän Sana
Muut Etsivät