Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Sillähän saa jo pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan. Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakaan; pitää etsiä ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta ovat lopussa.
Usein laulaa tuskaa tulkiten kaipuun kasvavaisen yli laitain niinkuin suolta huudon kuovien, niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain. Milloin soi kuin taiston temmellys, milloin kaikki vihan äänet helää: yksinäisten hukkain ylpeys korven kuninkaina kuolla, elää. Joskus tuntuu rauhan tuulahdus niinkuin itse yöhyt laulahtaisi, niinkuin kaikki öiden valkeus, Pohjan ihme, säveliksi saisi.
Tuuli pohjan tuntureilta Taistelosta lepoon käy, Heljä aurinkoinen seisoo Lännen kultakynnyksel. Miesi työnsä vihdoin päättää, Kirveens iskee kantohon, Katseleevi lakeutta, Viheltelee veisuans. Viheltelee veisuansa, Uutta niittuu katsellen Korven rannas himmeässä, Kesäpäivän nukkues. Kuuluu sillon juhlallinen Kirkonkellon helähdys, Lakkiansa nostaa miesi, Kotihinsa astelee.
Taashan kaikuu, taashan raikkuu Entiset ilokäkemme, Muinahiset lempilinnut. Västäräkkisen viserrys Talvimyrskyn tauvottaapi; Kuultua kevätkäköstä, Jänkät jäykimmät sulavat. Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulo kanteleen; Mut kauvas poveen korven synkeän Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»
Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on, Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon. Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo, Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo. »Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää», Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä, Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.
Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää "ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä.
Ja ukko itse korven raataja kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!
Ah, Catharina, Suomen karhu olen, kuin on tää laiva, joka meitä vie, oon korven mies, ma polut korven polen, ja ryskäin siitä silloin aukee tie; mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen ma löydän, lahja Laupiaan se lie, sen hiljaa painan sydämellein silloin ja itken, rukoellen aamuin, illoin: »Madonna suuri!
HELKA. Oon kysellyt metsän puilta, meren usmilta udellut, tien ohelta, taivon kuulta, päivän nousevan täheltä; ylitse yheksän meren, yli korven kymmenennen, hänt' olen etsinyt, hakenut, jalkani kivihin käynyt, haudellut haluvesillä; en tavannut etsittävätä, liekö kuollut kuopukseni...? Kaari, seinällä korea, viikon jo leutona lepäsit, tokko iskenet ikänä, suihkuttanet sulkanuolta linnun lentävän povehen?
Tuulijärvi, tuo suuri autio selkä rajan toisella puolella, oli meihin jo ensi näkemällä vaikuttanut ihmeen runollisesti ja niin sanoakseni satumaisesti, kun synkän korven sisästä yhtäkkiä tulimme sen rannalle ja näimme sen tyynen, laajan pinnan, jota ympäröi kaikkialla rikkomaton havumetsäinen kehys. Sama vaikutus uudistui vielä toisenkin kerran, ja paljoa voimakkaampana.
Päivän Sana
Muut Etsivät