Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 3. kesäkuuta 2025
Prinssi meni kiertoportaita ylös, tornin huippuun, jossa nyt tapasi tuon salaoppisen korpin, erään vanhan, salamielisen, harmaapäisen linnun, höyhenet pörhöllään, kalvo toisessa silmässä, joka teki hänen katseensa tuijoittavaksi kuin kummituksen. Hän istui yhdellä jalalla, pää kallellaan, tarkoin katsellen toisella silmällään erästä mittaustieteellistä, lattialle piirustettua kuviota.
Ainoana haittana tämmöisistä huveista," lisäsi hän katkerasti, "on se, että lopulta tuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa." Hilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan täynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta kuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.
Hänellä on käärme hallussaan, jossa asuu isäsi henki. Minä ruokin sitä, ja niin kauan eivät pysty isään mitkään vihat, mutta niin kauan se sinua heittää. Se on se käärme. Reita kävi yht'äkkiä totiseksi ja kalpeaksi. Häntä puistatti kuin horkassa, himmeä kalvo vilahti hänen silmässään ja hän kouristi kiveä, josta sammal irtautui.
»Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!» Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Vilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.
Kun he tulivat sisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti henkeä ja sitten kaikki oli päättynyt. Valpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen. Siinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä toiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän muodon juonteet.
Vanhukset vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi? Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla?
Yhä kuljin minä ja olin jo päättänyt käydä jonnekin levähtämään aamuun asti, kun äkkiä huomasin olevani kauhean kuilun partaalla. Minä tempasin jalkani, jonka jo olin ollut astua partaan yli, ja töin tuskin huomasin pimeyden läpi allani avaran tasangon. Leveä joki kaarsi sitä minusta etenevällä puoliympyrällä; teräksenä välähti silloin tällöin tumman veden kalvo, osoittaen sen kulkua.
Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo. Emme ole kuulleet. Tuskinpa, sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi: no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa, ja läksi kiireimmiten. Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut, sanoi Nabatof. Mitäs te aijotte tehdä?
Vaan, silmä jättää haudan riemuten, Ylempi mailma koittaa toivollen, Maan synkistyissä tähtitarhat läikkyy, Ikuisna tuolta hengen koto väikkyy. Näin aaveksuin, syys-illoin katselen, Kuink' koivun lehti lentää jäätyen, Paljasta rantaa kuvaa lahden kalvo Ja valkopilven päällä kuuhut valvoo. Odotettu.
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Vilhelmi vie tätä morsiantaan. "Voi kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks' ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Päivän Sana
Muut Etsivät