United States or Algeria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Salaperäisenä niinkuin aave talviyössä uinuu öinen katu kuin ois elämä vain hullu haave, sairaan mielihoure, lasten satu. Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu iäisyyden korkeudesta kuolon yö, viime kerran kaikki valtasuonet lyö, täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu. Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta yli kaiken katoamaan tuomitun.
Ja syvällä on luonnon kaipuu olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme. Sitten hän vie meidät vuorelle.
Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli tietämättä pohjastanut myöhemminkin. Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, katosivat nyt jälettömiin.
Aappohan oli elatustoimiin suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin kaipuu.
Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänet syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut synnyinseudulleen, mutta ennen kuin meni kotia, päätti hän sivumennen käväistä Sormuisen talossa, jonne häntä veti voimallinen kaipuu.
Sinä johdat ihanaan taisteloon, sinä annat vaaran ja voiton! Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu, hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos, ett' olis silmämme tyyni ja ett' olis tahtomme suuri hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen, ett' olis rintamme kirkas ja mielemme onnelle altis, aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi.
Hekkuman ei ruusut tielläs puhkee; Kunnian ja lemmen lippu uhkee Loitoll' liehuu korpi-polultas; Riemun leudot palsamiset tuulet, Maljan mahlat, immen ruusuhuulet Sairaan virkistää ja orjaa tenhoo, Ah, vaan sun ei tenhoo rintoas. Mikä palkinnee sun vaivas? mikä? Jäseneskö, joita sorsi ikä, Vai tuo kaipuu määrään saamaton?
Tekisi hyvää saada haihdutetuksi kaipuu ja suru hetkiseksi. Sinun täytyy, Alfred. Vaan enkö minä sinusta ole kauhean veltto ja tarmoton, kun minä voinkin unohuttaa. Et olekaan. Sillä onhan ihan mahdotonta alinomaa kiertää ajatuksillaan yhtä ainoaa asiaa. Niin, minulle se on mahdotonta.
Syvä uskonnollisuus, yksityisten raamatunkohtien lapsellinen tai hiusta-halkova selittäminen, elämäntaistelun ankaruus, mystillinen paremman olemassaolon kaipuu, sellaisen Jumalan ikävöiminen ja etsiminen, joka ei ole "pappien ja santarmien Jumala", on synnyttänyt molokanien, hlystien, valkokyyhkysten, duhobortsien, tolstoilaisten ynnä muiden mystikkojen uskonyhteydet.
Ja jos ma itse oisin arvoisesi, ma Sulle toiset laulut laulaisin, niin siniset kuin kukat silkkiesi, niin punaiset kuin päärlys puuntavin, niin tähti-täydet kuin yö huntujesi, niin raudan-raskaat kuin on raskahin Sun huokaukses kotimaasi puoleen, min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.