Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Epäselvä närkästyksen huuto tunkeutui hänen huuliltaan, hän astui askeleen Johannesta kohti ja kohotti kättään ikäänkuin vangitakseen hänet, mutta samalla hetkellä laskeusi hänen kätensä alas, ja hänen katseensa vaipui maahan, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsoa noihin lempeästi tutkiviin, lemmekkäisiin silmiin.
Mutta kuitenkin aina eräänlaisella elävällä harrastuksella, joka ei suinkaan jäänyt miehiltä huomaamatta ja joka näytti kätkevän huntunsa alla niin monta houkuttelevaa mahdollisuutta. Kaikkia muita, mutta ei Johannesta. Sillä Johannes oli pyhä, Johannes oli jumala ja jumalanpoika hänelle. Eikä Johannes ollut koskaan luonut häneen katsettaan häntä himoitakseen.
Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään liikuttaneet. Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin.
«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?« Kapteini silmäili Johannesta. «Hm! Häntä en minä tunne Olisiko? On tosiaankin! Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on ihanaa!«
Kun hän verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä itse.
Kun hän muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä näkynyt.
Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä. Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan.
Muistatko mitä rovasti saarnasi Heroteksesta, viisaasta ruhtinaasta, joka hallitsi Juutalaisia ja kuunteli mielellään Johannesta, kastajata? Muistat, joka sanan muistat..." "Mitä Herotes, viisas ruhtinas, tähän kuuluu?" keskeytti Topias. "On niitä muitakin viisaita." "Kuuluu enemmän kuin luuletkaan.
Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai pysymään kätkössänsä. Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin. «Kuori ja sydän!« jupisi Johannes. «Idä, siemen! hän ymmärsi«. Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, milloin kumpikin puhui.
Hän oli unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena. Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen. «Tämä nyt on a«, sanoi hän.