United States or Cook Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Toisiaan rakastavan aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella. Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä niinkuin silmäteräänsä.
Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään.
Hän ei ole Oscar Levertinin, Verner von Heidenstamin tai Axel Lundegårdin tavalla hienontunut elegantiksi ylimystörunoilijaksi, jotka varsinaiselle kansalle aina tulevat pysymään vieraina, vaan on hän terveen runoilijavaistonsa avulla käynyt kehityksensä itsetietoon, palatakseen takaisin luonnon lähteiden alati pulppuaville hetesuonille.
Jälkimmäisessä tapauksessa on «luonto» pelkkä ulkonainen nimitys, jonka ajatukseni on muodostanut verratessaan sairasta ihmistä ja huonosti rakennettua kelloa terveen ihmisen ja oikein rakennetun kellon mielteeseen, ja on se siis itse teossa kokonaan vieras kysymyksessä oleville asioille.
"Niin, samalla viikolla, ja sitä ennen ei hän ollut suruun tutustunut. Ajattelepas ainoan poikansa, terveen, voimakkaan ja kaikin puolin hyvän luontoisen; verevän nuoren miniänsä ja viimein vanhan uskollisen vaimonsa, jota hän niin rakasti. Minua ihmetyttää ett'ei hän järkeänsä kadottanut." "Miten hän kaiken sen kesti?" "Hiljaa ja vakaana.
Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta: Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel? Tunnen, teidän ylhäisyytenne. Elääkö hän? Ei, teidän ylhäisyytenne.
Se on terveen järjen ohjelma. Viritin paperossin ja nousin kiveltä uutena miehenä. Ei tässä niin vaan mennä! Vielä on koettamatta viime keino, murtamatta viinan mahti. Lähteissäni juhlapaikalta oli sinne jäänyt sikermä herrasmiehiä pitämään kemuja. Muuan tuttava oli minuakin niihin kutsunut, vaan en mennyt silloin. Nyt menin.
"Eipä kuin terveen järjen aika ... kuka se mokomasta henkeänsä menettämään rupeisi?..." "Lujien luonteiden ja tahtojen aika on mennyt!..." "Ja uskon innostuksen..." "No miten lienee ... en kyllä minä luule aikamme voivan tuollaisia marttiiroja luoda, se on liian veltto voidakseen sen tehdä, siltä puuttuu innostusta.
Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän keskellänsä. "Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?" Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in askeleet rappusista.
Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa: samainen ryhti pyylevä ja vakaa, kuin oisi pölkky, outo luuli niin, puettu virkaviittaan, kannuksiin. Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan, löi uljas sydän, terveen miehenrinnan, tulisin verin, vahvoin valtimoin, ei tahran koskema, ei syömä koin. Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti; se kelpo mies, ken sille arvon myönti. Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.