Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. lokakuuta 2025
Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse menetellyt samoin Johanneksen sijassa. Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, sanoi hän Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän siis suoraan valehdellut.
Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta, ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan? Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä? Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia. Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin.
Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä, jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä. Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan. Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!
Hän oli jo nähtävästi hoitanut ranskalaiset vieraansa tai jättänyt vapaaherra Carpin heitä hoitelemaan. Ja lähtenyt omille retkilleen, kuten hänen tapansa oli. Johannesta oli hirveästi harmittanut, että hänen esimiehensä oli tavannut heidät täällä juuri tällä hetkellä. Luuli kenties hänen kielletyillä poluilla vaeltavan!
Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan. Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan. Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti.
Hän luuli, ettei Johannes enää ollut elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän.
Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas. Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin neitseellistä ja samalla niin äidillistä. Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista?
Mariakaan ei tuntenut Johannesta. «Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut kuulevinaan Johanneksen sanoja. Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää tahtonut. Maria oli onnellinen. Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.
Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla, katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu yksinomaan minulle. Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan.
Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?« Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.
Päivän Sana
Muut Etsivät