Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. lokakuuta 2025
Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa. Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä entiselleen. Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei kuulunut.
Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut: Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin heistäkin erota.
Mamma rupesi nyt nopeasta astunnasta epävakaisella äänellä takaa kertomaan tarkasti kuinka asia oli, mutta Johannesta hermostutti tämä kertomus vieläkin enemmän. Kulkekaa te edellä, sanoi hän yhtäkkiä, ummistaen suunsa ja päästäen pitkän hengityksen nenänsä kautta, ja pysähtyi. Mamma ja pojat pujahtivat edelle. Johannes jättäytyi tahallaan kauas jäljelle.
Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. "Se on Johannes se," ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti tihkuvan paistipalasen suuhunsa. "Se on juuri tuo hänen täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi.
Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei tainnut oikein niistä pitää. Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? arveli Uuno. Miksi puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista.
Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin.
Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili suruisesti Johannesta.
Tuo toinen oli hänen vertaisensa, vaikka hän ei ehkä ollutkaan niin selvillä kaikista nykyaikaisen yhteiskunta-opin ongelmista. Olipa hän toisissa suhteissa Johannesta niin paljon korkeammallakin, kuten juuri tunteensa syvyyden ja sydämensä aateluuden puolesta, joissa suhteissa Johannes mielellään tunnusti, ettei hänellä ollut liikoja kerskumista.
Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta seisoi kumminkin liikkumatta. Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin. «Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.
Mutta joku ajallinen itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan sokeasti heittäytymästä. Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi, pääsikö ylös enää? Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi.
Päivän Sana
Muut Etsivät