Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi juoruja? ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin. PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän pääse Johannesta likellekään. ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen. PIRKKO. Luota siihen.
Hänen olisi pitänyt havaita Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä sinuksi nimitti. «Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.« Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä suurempi on hänen ilonsa sitten.
Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden. Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin. Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.
Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli Marian toivo voimissaan. Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan tulevan yksinään.
Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa? Ei! Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja voitonseppeleen on hän voittanut.
Mutta älä uhallakaan sano hänelle, mistä olet ostanut sen! Irene heitti nopean, tutkivan katseen häneen. Laski sitten laahuspuvun. varovasti tuolille ja rupesi sitten sanaa puhumatta peilin edessä riisuutumaan. Välillä hän kuitenkin riensi Johannesta suutelemaan. Auta minua! hän sanoi. Näethän, kuinka vaikea minun on saada noita nappeja auki. Johannes auttoi häntä.
Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy.
Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. Aina samaa, samaa, niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!« Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen vieressään. Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe ilahuttanut häntä.
Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa kädenlyöntiään. Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista. Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.
Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati vastausta. Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa. Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta. Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas.
Päivän Sana
Muut Etsivät