United States or China ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri s, istui vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä, vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta.
Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä jätti evankeliumin selityksen.
Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa toistensa ajatuksia.
Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa ja Johanneksen elämän alus riensi kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea alas. Anna seisoi rannalla ja itki. Lehti Marian päiväkirjasta. «Minä olen vielä liian nuori«, sanoo Harmaalan parooni, «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. Kaikki sanoin minä! Ei.
Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He puhuivat ensimäisestä Napoleonista. «Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus se oli.
Harmaalan isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli, se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan.
Kolmas kerta paras, sanoo sananlasku «. Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä naisen. «Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra. «Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni. Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan. Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena seurasi Klaus veneellään.
Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. «No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä pitämään«.
Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä olen onneton!« «Oletko hullu!
Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä, rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan.