United States or Eswatini ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tämä ero oli tavalla tai toisella saatava aikaan, päätti Henrik itsekseen. Johannes, siellä perässä, synkkeni synkkenemistään. Kaikki hänen aikeensa tuoda saarnassaan esiin jotain erinomaista näytti auttamattomasti menevän myttyyn. Seista puolen tunnin kuluttua saarnastuolissa ja puhua rakkaudesta! Rakkaudesta tämmöinen tunne sydämmessä! Johannesta tympäsi hirmuisesti.
Minä olen aina rakastanut koneita. Niin, niin, kyllä minä muistan. Mutta siellä kotona sinä rakastit myöskin kovasti maatöitä. Rakastinko todella? Ihmeellistä. Kuinkas muuten. Sinä istuit aina multakuorman päällä. Mamma vielä torui. Niin, me Johanneksen kanssahan taisimme olla maanviljelijöitä. Johannesta sanottiin pehtoriksi. Ja sinä Henrik vaan aina mietiskelit.
«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.
Täällä on hirveästi sieniä! ehti Johannes sanoa hänelle. Entäs mamma? kysyi Alina. Eihän se Pyysitkö sinä edes? Emmehän me pyytäneetkään, vastasi Henrik Johanneksen puolesta. Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä: Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä
Hänestä tuntui kuin murskaava käsi olisi puristanut hänen sydäntään ja aivojaan. Hän huomasi heti, että Johannes vihaisella kulmien rypistyksellä antoi nuorelle päällikölle vaikenemismerkin. "Roomaan", toisti Cethegus soinnuttomalla äänellä katsellen terävästi milloin vierasta milloin Johannesta. "Aivan oikein, Roomaan!" huudahti viimein Johannes. "Zenon, tämä mies on Cethegus, Rooman prefekti."
Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä? Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi. No miksei sovellu? On muita asioita. Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta vapaa? kysyi Uuno kummastellen. Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta ollut hänelle riittävä matkustamisen syy. Siitähän tulisi vaan huviretki, sanoi hän.
«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; maksun tulee hän itse noutamaan«. «Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...« Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«. Majuri nauroi.
Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla saarella; arvannet, Mariani, missä!« Kostajan loppu. Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka silloin oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet vastasyntyneen lapsensa hoitajattareksi. Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt.
Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«. Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä. «Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.