United States or Croatia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi, ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi. Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan pyhiä ja Jumalan vihittyjä!
Samaten kuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten äkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen, purkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat ilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, niin ihan samaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli riemuinnut, noussut korkeimmilleen.
Niin on noita neitosia, Kun on maalla mansikoita, Punakukkia keolla. Niin on noita neitosia, Kun on kaupungin kanoja, Eli liinalintusia. Erilainen kirkonkäynti. Kuului kenkien kupina, Kautokenkien kapina; Tytöt kirkkohon tulevat, Leimahtavat lehterille, Rinnan auki riehkäsevät, Kirjan sieltä kiskasevat, Josta virren veisoavat, Luvut kaunihit lukevat.
Mutta kostaa hänen täytyy, vaikka itse siihen menehtyköön! ... ja silloin, kun hän näitä ajattelee, silloin leimahtavat hänen silmänsä, ja hampaat puristuvat yhteen... Hän kulkee epätasaista metsäpolkua pitkin korpeaan kohti. Mutta voimat ovat uupuneet paljosta istumisesta ja huonosta ruuasta, ja hänen täytyy käydä tiepuoleen levähtämään.
Tappurat leimahtavat tuleen, kaikki ovat hiiren hiljaa, kuningas odottaa. Kuninkaan palvelijat ovat jo rientäneet hänen määräystään noudattamaan ja saapuneet kammioon, missä rakastavaisia pidetään vankeina. He raahaavat jälessään käsistään köysin sidottua Tristania. Jumalan kautta, olipa halpamainen teko kulettaa häntä noin!
Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt.
Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«. Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä. «Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.
Mutta Parsifalin silmät leimahtavat ja lentävillä askelilla rientää hän Anfortaan editse sinne korkeaan kuoriin, jonne hänen sydämensä jo oli liehunut, kun hän kuunteli isänsä sanoja.