United States or Malta ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä, he heittävät häntä välillä taivaan ja maan siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät. Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on, hän tänään pilvien ääriä kulkee, ja huomenna makaa maassa niin syvällä kuin koski, mi vuorten kuilussa kuohuu. Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole.
Kaartilaisajoiltani muistin, miten eräällä manööverillä teimme »viholliselle» pahat kepposet sulkemalla kapeassa kuilussa juoksevan puron, josta syntyvä vedenpaisumus ajoi kokonaista kaksi rykmenttiä erinomaisesti linnoitetusta väijymispaikasta pois.
Olen elänyt viime ajat kuin hyvin syvällä jossakin mustassa kuilussa, puristuksissa sen seinämien välissä. Taivas on näyttänyt sinne pikimustalle ja ihmiset liikkuneet ympärillä kuin mustat peikot, satujen pahimmat hirviöt. Aivan kuin kylmä, jäädyttävä henki on huokunut kaikkialta ja jotakin mustaa raskasta on aina putoamassa, jonka alle on joutumassa lutistuksiin.
Kotvan aikaa putosi se ilman mitään jyskettä; sitten kävi se kallion neniä vasten, ja hän kuuli hirveän jytäkän; sitten hyppi se kalisten ja kolisten yhdeltä puolelta toiselle, ukkosenkaltaisella paukkeella, putosi viimein syvälle, syvälle veteen ja kaikki oli taas hiljaa. Mutta tämä hiljaisuus ei kestänyt kauan. Kuuluipa niinkuin joku olis herännyt tuossa kamalassa kuilussa.
Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä semmoinen oli tanssimme! Sere. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä; yön synkät haamut unhoitamme silloin. Simo.
Oi, sä onnekas ystävä, lahdelmallais, Joka kostutat kukkia rantamallais, Meitä muistaos joskus, me kadonnehet, Me Saimaan muinoiset aaltosehet. Tää on aaltojen satu. Sen kuulin mä näin, Ja niin sanoin mä heille: Oi kotia päin! Onhan Luojamme armias auttamaan, Minä vien teidät merehen suojaisaan. Yhä kuohu käy kuilussa Imatran tuon, Yhä kansa se katsovi voimaa vuon.
Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin."
Ja kun näin työtä teemme, siksi kuin koko köyhälistö on hereillä, silloin aukasemme, murramme ne sulut, jotka pitävät köyhälistöä syvässä aineellisen ja henkisen kurjuuden kuilussa. Sen jälkeen on kuin itsestään aukeneva uudet muodot uudelle onnellisemmalle aikakaudelle, yhteiskunnalle jossa on leipää ja oikeutta kaikille.
Mutta minun alapuolellani oli eräässä kuilussa joukko vanhoja kivimajoja, ja keskimmäisessä niistä oli jälellä niin suuri osa kattoa, että siinä hyvin saattoi saada suojaa ilman vaihteluja vastaan. Sydämeni löi ankarasti, kun sen näin. Siinä täytyi muukalaisen asua. Viimein astuin hänen piilopaikkansa kynnykselle hänen salaisuutensa oli melkein minun käsissäni!
Kaikki nuo katuojan lapset, jotka kerjäävät, varastavat ja harjoittavat haureutta, muodostavat sen lantakasan, josta rikos nousee idulle. He ovat hirmuisena ruton pesänä Pariisin loan traagillisessa pimeässä kuilussa. Nämä ihmissiemenet, jotka on heitetty kadulle, nousevat siksi kaiken pahuuden ja rikoksien laihoksi, joka uhkaa särkeä yhteiskunnan kaikista liitoksistaan.