United States or Japan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Albert, te olette minulle kallis minäkin tahtoisin olla kallis teille. Julia.» Tämän kirjeen luki Albert Kron kymmenen kertaa, vaikkakin hän jo ensi lukemisen jälkeen melkein osasi sen ulkoa. Kunnaalla olevan tuvan oven edustalla käveli muuan nuori mies edestakaisin, kärsimättömyydestä hieroen käsiään. Väliin hän astui toisella jalallaan tuvan portaalle, väliin taas veti sen pois.
Puhjeten kyyneliin hän poistui pää painuksissa ja polvet notkahdellen ajoneuvojen luo, joihin hän nousi ja istui levottomana odottavan eukon viereen. Albert Kron! pyysi Julia, Stiina-muorin ohjatessa hevosta kärryineen kääntymään, olkaa häntä kohtaan sääliväinen ja lempeä ... älkää unohtako, että hänellä onnettomalla on vielä onnettomampi tytär!
Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! vaikeroi kivalterin vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. Kron parka! Lapsi raukka! Minun loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen... Kuolema raivoo suonissani ... tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!... Jumala minua armahtakoon... Kron! Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat langenneet... Minä olen ollut liian ankara... Oikeus ei aina ole hyvä, vaikka se onkin oikeus... Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta... Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta huolehtii ja pitää sinua puhtaana?... Kron, myy vaatekauppa ... älä kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin...
Hän sadatteli itseään ja Julia Palmia, joka tietysti yksinään oli syypää kaikkeen tähän kirottuun seikkailuun. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että minun on täytynyt antaa herra luutnantin odottaa näin kauan, virkkoi samassa Albert Kron hänen vieressään, mutta ei ollut mikään helppo asia saada sairasta nöyrtymään ja rauhoittumaan. Hyvä herra, kuka se henkilö oikeastaan on? kysyi luutnantti.
Ovi avattiin ja sisään astui kolme miestä, joista Kron tunsi yhden ammattitoverikseen, kivalteri Ekiksi Jakobin seudulta, sekä kaksi muuta miestä poliisipalvelijoiksi samasta piiristä. Kron nousi ja meni heitä vastaan. Tervetuloa, veli! lausui hän, ojentaen Ekille kätensä; tämä on sentään lohdutus murheessa. Tietenpä, tietenpä, virkkoi Ek, nähtävästi hämillään.
On hyvä, ettei hän tiedä, missä neiti Palm on, virkkoi Kron ikäänkuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei ... mutta kuinka, hitto vie, tuo mielipuoli tuntee neiti Palmin? kysyi luutnantti.
Onko se mahdollista? huudahti Kron, iloissaan unohtaen väsymyksensä. Ja jos kreivi edelleenkin on tyytyväinen herraan, lisäsi pehtoori, niin koroitetaan herra suosiollisesti ennen vuoden loppua Noran vakinaiseksi pehtooriksi... No, eikö kelpaa sellaiselle, jonka ei tarvitse ajaa partaansa useammin kuin kerran viikossa?
Tämä poika, kuiskasi opettaja vieraalleen, on vapaa-oppilaitani ... hän on paikkakunnan kivalterin poika... Minulla on tapana joka lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi. Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, sanoi vieras; elävätkö vanhempasi? lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan. Kyllä, isä ja äiti elävät. Ja he jaksavat hyvin? Kiitos, hyvin he jaksavat.
Häneltä tavatun lompakon, jossa oli myrkkypullo, tunsi kivalteri Kron kuuluneen vaimolleen tämän eläessä, ja tämä oli tietysti mustalaista vastaan hyvin raskauttava seikka, mihin tuli vielä lisäksi hänen rikostoverinsa, Katarina Linkin täysin totuudenmukainen tunnustus.
Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.