United States or Réunion ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Milloin voittaa paha mies paremman, jalon, silloin polttavasti puree sieluun, kun urho uljas kauheissa kuolontuskissa kohtaloa kiroo. "Milloin rakastavainen kuolettavissa tuskissaan tyhjää ilmaa tapaa asemasta armaan. Silloin kuolematon, kalvava kaiho iät kaiket raukkaa raastaa.
Mutta nuo pedot ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan majaan. HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille kammotuille seuduille.
Pitääkö meidän sitten tyytyä alhaisiin ihanteihin ja alhaiseen mittakaavaan? Näihin kysymyksiin näyttää olevan vain yksi vastaus. Mutta jos sokea, järetön kaiho valtaa ihmisen, niin hän uupuu, hämmentyy, tulee tyytymättömäksi, levottomaksi, alakuloiseksi ja onnettomaksi. Onneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa.
Samassa hän muisti pikku Yrjön ja hänet valtasi äkkiä kuuma, hätäinen kaiho päästä kotiin suutelemaan ja puristamaan häntä. "No no, Issa, malta nyt", sanoi Erland naurahdellen sitä kiirettä. Kotiin tultua heitti Lovisa päällysvaatteet päältä ja meni lastenkammariin, Erlandin mennessä omalle puolelleen.
Kun siitä söi ens sielu, vuotta viisi tuhatta tuost' on tuska, kaiho soinut Hänelle, joka syyn sen otti päälleen. Sun henkes nukkuu, ellei huomaa, miksi niin erikoisen korkeaks se kasvoi ja miksi nurinpäin sen latva lautui. Ja jos kuin Elsan veet, ei turhat aatteet ois mieltäs saartaneet sen muuttain, kuten Pyramus silkkipuunsa, hekkumallaan,
Kiroo vouti kipuaan, mutta ei auta kirous eikä kiukku ... ei sammu jano juodessakaan ... noiduttu hän on ... kiroissa on, Lapin naisen kiroissa, vieraan veren kiroissa. Luuli niistä jo pääsevänsä, kun Helunan otti. Mutta tuhatta tulisemmin polttaa vuoroin kiukku, vuoroin kaiho, jäytää ja kaivaa.
Kaiho on köyttä temponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset väsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho viimein sen juurelle nukkumaan. Onko elämä tällaista? Minä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään. Miksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa? Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja.
Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla, sydämet sykähteleisi, puut lunta pudisteleisi. Kuulisin risahtavaksi, tuntisin kätöistä kaksi, kuulisin: »kuka se täällä?» Vastaisin: »varas se siellä!» Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja Suru syöntäni puristi, kaiho kaiveli minua, kun multa arkulle kopahti, kivi kirstun kannen päälle.
Mun vie jokin kumma kaipuu Pois metsiin, vuorillen; Siell' itkuun kaiho haipuu Tää ylenpalttinen. Luo katseensa kukat kaikki Päin taivasta säihkyvää; Nuo vuolahat virrat kaikki Meren säihkyvän helmahan jää. Ne liitävät lauluni kaikki Luo kultani säihkyvän sun, Pois kanssanne itkuni viekää, Te murheiset lauluni mun!