United States or Norway ? Vote for the TOP Country of the Week !
Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti sillä kuin lampomusta koiraa. Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä ruokiani. Ja siitä äiti kiitteli. Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran, ettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään.
Siellä liikutti minua Kaurismaan Aapon saarna siihen määrään, että hellyin itkemään ja itkin niin sydämellisen katkerasti, että se liikutti kaikkia saapuvilla olevia. Ensin koetti eräs noista ystävistä, jotka minua olivat seuroihin kehottaneet, lohduttaa minua, mutta se kiihotti vaan itkuani. Minä itkin melkein huutamalla. "'Onko syntiä? kysyi minulta eräs vaimo.
Minulla on suurempi oikeus Jooseppiin kuin sinulla ja jos et tahdo kuulla minun itkuani, niin otan Jooseppini pois ja annan kantaa hänet kotiin luokseni, siellä saan ainakin itkeä niin paljon kuin tahdon!
Eräänä päivänä kääri äiti minut ison piikkolakanan sisään ja kantoi sylissään tuvasta ulos ja alas mäkeä rantaan päin. En voinut nähdä mitään lakanan sisästä. Koetin ponnistella nähdäkseni, mutta äiti puristi minua lujemmin rintaansa vasten. Minun teki mieli itkeä, kun en nähnyt. Ensi kerran teki äiti minulle pahaa. Olin juuri itkuani alottamassa, kun tulimme perille saunaan.
Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! nyyhkytin minä, voimatta hillitä epätoivoista itkuani. Martha, vaimoni! Mitä se oli? Todellinen ääni hänen ja todelliset käsivarret, jotka syleilivät minua myrskyisesti. Unelma se ei ollut, lepäsin puolisoni sylissä.
Jos joskus evankeliumin sanat nuo Neque nubent olet ymmärtänyt, tajuta myös sa voit, miks näin ma puhun. Nyt mene! Tahdo en, ett' enää viivyt, näät viipymykses estää itkuani, min kautta kypsyy hyvä mainitsemas. Maan päällä heimoa mull' on, Alagia, siveä luonnostaan, jos huonehemme hänt' turmele ei esimerkillänsä; mut hän on ainoo multa sinne jäänyt.» Kahdeskymmenes laulu
»Osaan minä vähäsen», sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa itkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain hyvän toivon sijaa. »No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla, pitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle kirjan, koska jo osaat lukea.»
Lähen tästä, kun lähenki, Toisen lähtevän keralla, Kanssa toisen karkulaisen: Lähen pois talosta tästä, Ison saamasta salista, Veikon kestikellarista, Sykysyisen yön sylihin, Kevähisen kieran päälle, Jottei jälki jäällä tunnu, Jälki jäällä, tiera tiellä, Jalan isku iljangolla, Hangella hamosen toimi, Helman hiepsintä lumella; Ettei äiti ääntä kuule, Iso ei kuule itkuani, Ikävissä itkeväni, Parkuvan pahoissa mielin.
»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä Hilman luokse. Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli. Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen.
Jos joskus evankeliumin sanat nuo Neque nubent olet ymmärtänyt, tajuta myös sa voit, miks näin ma puhun. Nyt mene! Tahdo en, ett' enää viivyt, näät viipymykses estää itkuani, min kautta kypsyy hyvä mainitsemas. Maan päällä heimoa mull' on, Alagia, siveä luonnostaan, jos huonehemme hänt' turmele ei esimerkillänsä; mut hän on ainoo multa sinne jäänyt.» Kahdeskymmenes laulu