Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 17. kesäkuuta 2025
Mut saatua maljani täyteen Sen pohjahan ryypiskelen. Näin murheet kuin kiitävän höyteen Keveiksi ma lieventelen. Ma maljasta onnellisuutta Ja intoa, riemua juon. Oi, siitäpä unhetta uutta Jo ammoin ma tuskille tuon. Näin varjot, jos kuinkakin tummat Luon purppura loisteesehen, Ja taivahan ihmeet ja kummat Ne laskeikse maljasehen. Jos ystävät joskus mun pettää, Ma maljasta ystävän saan.
Kaikki unielämän ahdistukset ja surut häviävät. Ja myöskin sellaisen elämän ilonpauhusta ja onnenkuvitteluista ihminen vapautuu. Kirkkain silmin katsoo aamunilo nuoreen päivään, riemuitsee sen nyt auenneesta olemassaolosta. Ihminen hymyilee sille painajaiselle, jonka alla hän ehkä on voihkinut, niille uneksituille tuskille, joiden lumoissa hän on nyyhkyttänyt.
Sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi. Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa, alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella. Katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa. Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi. Rapasihe etsimähän.
"Sitä hirnun Hiitten ruuna, Päräjän pahan heponen, Viety on poika polviltasi, Lapsi lanne'puoliltasi." Maaria matala neiti, Pyhä piika pikkarainen, Tuosta tuskille tulevi, Itkeä kujertelevi.
Mutta näiden ilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin ottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat, kuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi, kunnes heikko liha oli antanut perään tuskille. Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän.
Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin. Rajaton kauhu täytti sirkuksen. Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän yhdellä harppauksella. Vapaa, vapaa!
Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura-okaa, pois kaikkosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, tiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin on uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.
Sa, jok' taivahasta oot, Tuskille tuot tyvennystä, Kaksin vaivaiselle suot Kaksin myöskin virkistystä, Väsyksiss' jo oon ma näistä Murheista ja riemuista, Tule, rauha, älä väistä Enään rintoani, sa! Toinen. Yli maiden, soitten Rauha vallitsee; Lehdot kukkuloitten Nukkuin uinailee. Kaikess' levon taikaa! Linnut äänettä! Maltas hiukan aikaa, Lepäät myöskin sä. Oma.
Päivän Sana
Muut Etsivät