Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Mutta muutamain viikkojen kuluttua pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.
Tuolla, tuoll' on laulajalla Uusi koti jo, Tähdet tuikkaa yllä, alla Siellä kantelo Laulaa laulun raikkahamman, Kaijun laatii korkeamman. Siellä köyhä laulajakin Morsiamen saa, Tääll' ei saanut, vaikka haki, Honkakoppaa vaan Täällä ihaella koitti, Onton sydämmensä voitti. Poistunut.
Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus, »Mitäpä tuokin täällä?» vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön. Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin.
Voitte arvata mielialamme, kun me sitkeiden, mutta turhien kokeilujen jälkeen vihdoin olimme tulleet vakuutetuiksi siitä, että emme ainakaan me mahda mitään X-virran lohille. »Pieni toivon kipinä alkoi kuitenkin tuikkaa. Entäpä ne sittenkin ottaisivat täkyä? Olimme turhaan vaivanneet päätämme sillä, mitä noilla lohilla oikeastaan oli tekemistä tässä virrassa.
»Teithän niinkuin käskenyt oon teitä: Luoksein saattakaatte nääntyneitä?» Lausui viestillensä kaiken Luoja; »Hän on täällä» vastaa viestin tuoja. Tähdet tuikkaa talven taivahilta, Kylmä, kolkko nyt on jouluilta, Kylmä tunkee ytimiin ja luihin, Tuuli vinkuu seinuksiin ja puihin. Vaan ei kylmä enää kerjäläistä, Hän jo vaivoistansa pääsi näistä; Kunne toivoi, pääsikinkö sinne, Sit' en tiedä.
Miten hän oli voinut olla niin hidas huomaamaan, että Jumalan täytyi ottaa pois hänen lapsensa, jotta hänen sielunsa ei vähitellen menehtyisi? Miten hän oli voinut antaa maallisen elämän loiston pimittää ylevää tähtimaailmaa, joka tuikkaa rakkaudesta rikkaana köyhien majojen yli?... Nopein askelin hän riensi kotiin päin.
Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa Saa vanhalla radallaan olla, Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa, Kun loisto on auringolla, Niin kauan mieskin näät tutkia saa Ja Vipusen virsiä tarkastaa. Mik' on se voima, joka ihmisen Voi sydämmeen maansa lemmen siittää? Se voima, mi kautta vaarojen Voi ihmiselle elon, onnen niittää? Mik' on se voima, joka kuolossais Ijäisen kruunun sulle antaa tais?
Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto. Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin, mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio kirjailija lausuu.
Sä etsit, löysit, solmesitpa liiton, Sait toisen puolen omaa itseäs, Ja töihin, toimiin innostusta siit' on, Kun vastaan tuikkaa silmä lemmekäs. Ja lepo, rauha, joka tähän asti Juur harvoin löysi tietä ovelles, Nyt sydämessäs asuu vakavasti, Ja huvimajan laatii povelles. Ain' elon kenttä sullen vihannoikoon, Ja hedelmiä kantakohon myös! Ja iltakello suloisesti soikoon.
Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä, jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin tulemista. Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti.
Päivän Sana
Muut Etsivät